Potkukelkkailuopas
Potkukelkkailuseura Ketkupolkka, Helsinki 1987-1999

Johdatus potkukelkkailuun

Potkukelkkailun suorituspaikat

Kilpapotkukelkkailu

Potkukelkat

Potkukelkan jalakset

Potkukelkkailuvarusteet

Potkukelkkailuharjoittelu

Sulan maan potkut

Potkukelkkailijan vuosikertomus

Tossun pakina vuodelta 1915

Oppaan alkuun


Johdatus potkukelkkailuun

Potkukelkkailu on uuden vuosituhannen liikuntamuoto. Se on hauska, urheilullinen ja ympäristöystävällinen harrastus kaikenikäisille ja -kuntoisille. Suomen talvinen luonto tarjoaa maailman parhaat mahdollisuudet potkukelkkailuun usein sielläkin missä valmiiksi rakennettuja liikuntapaikkoja ei ole käytettävissä.

Ensimmäiset potkukelkat otettiin käyttöön Suomessa Ruotsista saadun mallin mukaisesti jo 1800-luvun lopulla. Potkukelkasta tuli pian tavallinen kulku- ja kuljetusväline maaseudulla ja saaristossa.

Potkukelkkailun merkitys liikuntamuotona on hiipunut vuosikymmenien saatossa samalla, kun kulkuvälineet ovat motorisoituneet ja tehokkuusajattelu on vallannut alaa. Liikenneturvallisuuden edistämiseksi talvella hiekoitetaan myös pieniä sivuteitä, ja näin perinteiselle potkukelkkailulle otolliset olosuhteet ovat heikentyneet ja kelkkailu vähentynyt entisestään.

Pilapiirros julkaistiin Suomen Kuvalehdessä 30.11.1963

Ensi ajattelemalta pidetään potkukelkkailua tuttuna lajina, joka liitetään vanhusten liikkumiseen ja lasten viihdyttämiseen talvisilla sivuteillä. Mutta kuinka monelle suomalaisista on potkukelkkailu todella tuttua, sen perinteet ja merkitys vaikkapa urheilumuotona?

Vaikka kysymys onkin vanhasta lajista, puuttuu harrastajien käytöstä täysin potkukelkkailua esittelevä perusteos. Tämä opas palvelee kelkkailua aloittelevia harrastelijoita, liikkujia ja liikuttajia esittelemällä lajia monipuolisesti historiasta potkuvarusteisiin.

Myös potkukelkkailuun jo hieman vihkiytyneelle kuntoilijalle opas saattaa tuoda uutta näkemystä urheiluharrastukseen. Perehtyminen oikeisiin suoritustekniikoihin on mahdollista tämän oppaan avulla. Lisäksi opas kertoo miten on mahdollista löytää kelkkailuun sopivia suorituspaikkoja talvisesta Suomesta.

Urheiluvälineiden ja -lajien leviäminen idästä länteen on ollut aina hankalampaa kuin päinvastaiseen suuntaan. Niinpä potkukelkkailukin on alun alkaen Skandinaviasta levinnyt lähinnä idän suuntaan. Venäjällä (finski sanki) ja Virossa (soome kelk) potkukelkka on jo nimeltäänkin suomalainen.

Potkuttelun maailmanvalloitus kaikkiin maailman kolkkiin on kuitenkin alkamassa Suomesta käsin. Me suomalaiset voimme uskoa potkukelkkailuun järkkymättä kuten joulupukkiin, markkinoiden sitä suomalaisena matkailu- ja liikuntatuotteena missä päin maailmaa tahansa.

Oppaan alkuun


Potkukelkkailun suorituspaikat

Perinteikkäänä kulkutapana ja nykyihmisen liikuntaharrastusmuotona sulautuu potkuttelu luonnostaan suomalaiseen luontoon. Potkuttelu sujuu luonnonoloissa: järven- ja merenjäillä, latupohjilla ja pikkuteillä. Potkukelkkailu onnistuu niin lumisena kuin vähälumisenakin talvena. Lumen puute ei aiheuta ongelmia, sillä järvien jäillä voi potkukelkalla saavuttaa huiman vauhdin ja kevättalvella eteläisen Suomen jäätyneillä latupohjilla voi kelkkaillen edetä vielä silloinkin, kun hiihtäminen on jo mahdotonta. Potkukelkkailu sopii usein hiihtoa tai luistelua paremmin talvisille ulkoilu- ja maanteille tai rosoisille luonnonjäille.

Tieliikenne

Potkukelkkailun käytännöllisyys liikuntamuotona riippuu paitsi sääoloista mutta myös paikallisesta tavasta hoitaa katujen kunnossapitoa. Potkukelkkailijat ovat yhdessä muiden talvisia olosuhteita vaativien liikuntamuotojen kanssa hankalia asiakkaita katujen ja teiden kunnosta vastaaville.

Kunnossapidon tavoitteina on liikenteen edistäminen talviaikaan ja liukastumisonnettomuuksien vähentäminen. Potkukelkkailijan kannalta mainittujen tavoitteiden välillä vallitsee ilmeinen ristiriita. Liukkauden torjunta on keskeinen tienpitäjälle asetettu kunnossapitovelvoite, toisaalta potkukelkkailijan nautinto on suurimmillaan jäisen liukkaalla tienpinnalla.

Nykyisen lainsäädännön vallitessa kaupunkialueilla ei voida lyödä laimin katujen, jalkakäytävien ja kevyen liikenteen väylien kunnossapitovelvoitetta. Hitaassa vauhdissa potkuttelu sujuu kuitenkin mainiosti isompienkin kaupunkien keskustassa jos jäätä ja lunta on riittävästi. Sulia, suolattuja ja hiekoitettuja katuosuuksia tulee väistämättä vastaan, niinpä niihin tulee olla varautunut ja kantaa kelkka pahimpien kitkakohtien yli.

Monissa maamme kaupungeissakin voi oppia potkuttelun
jo pienestä pitäen (kuva Anne-Maria Vierikko).

Katujen ja teiden kunnossapidosta ei toki ole pelkästään haittaa potkukelkkailijalle. Päinvastoin, ilman teiden auraamista potkukelkkailun harrastaminen vaikeutuisi merkittävästi. Toisaalta, autojen pyörät ja jalankulkijoiden töppöset tamppaavat lumisen tienpinnan kovaksi polanteeksi, jossa jalaksen luisto on parhaimmillaan.

Käytännön ratkaisut teiden hiekoittamisesta tehdään paikallisesti kunnissa tai tiemestaripiireissä. Potkukelkalla liikenteeseen lähtevän ja eritoten pitempää retkeä suunnittelevan kannattaakin ottaa yhteyttä kunnan kiinteistövirastoon tai tiemestaripiiriin. Katupäällikkö tai tiemestari osaa neuvoa vähemmän hoidetut tieosuudet. Toisaalta, potkukelkkailutapahtuman ollessa tiedossa se voidaan ottaa hiekoituksessa huomioon.

Lähdettäessä potkukelkalla liikenteeseen tulee muistaa, että potkukelkkailija rinnastetaan jalankulkijaan. Mikäli tilanne sallii - tai vaatii, voi potkukelkkailija toki siirtyä ajoradalle tai pyörätielle. Pimeässä kunnon heijastimet ovat välttämätön pakollinen lisävaruste.

Latupohjat ja ulkoilureitit

Suomessa on talvisaikaan paljon maastoon aukaistuja ja ylläpidettyjä ulkoilureittejä. Varsinkin Etelä-Suomessa latupohjat ja ulkoilureitit saattavat olla suurimman osan talvea siinä kunnossa, että potkukelkka on turvallisin ja käytännöllisin liikuntaväline. Urien soveltuvuus potkukelkkailuun kannattaa tarkistaa ennen retkelle lähtöä.

Kovaksi painuneet ja jäätyneet luisteluhiihtourat sekä ulkoilutiet, joiden keskiosan kävelijät ovat tampanneet, soveltuvat parhaiten kelkkailuun. Tällaisia reittejä löytyy eniten taajamien lähiympäristöstä, usein jopa aivan kaupunkilaisen kotiportilta. Pari kierrosta potkukelkalla puiston tai lähimetsikön ympäri kiertäviä jäisiä polkuja pitkin on niljakkaalla kelillä oivallinen hölkkä- tai kävelylenkin korvike.

Kannattaa muistaa, että talviset ulkoilureitit ovat ensi sijassa hiihtäjille tai moottorikelkkailijoille tarkoitettuja. Urien ollessa pehmeitä ei potkukelkka aina ole paras mahdollinen väline niitä pitkin kulkemiseen. Hiihtokansan kirmatessa suurin joukoin laduille ei potkukelkkailijan välttämättä kannata tunkea ruuhka-aikaan keskelle ähellystä hämminkiä aiheuttamaan.

Lumisiin olosuhteisiin voi teräsjalasten alle kiinnittää muoviset hankijalakset. Ne eivät ole kalliita ja parantavat luistoa myös silloin, jossa lumen alla on hiekkaa tai paljasta maata.

Jääkelkkailu

Suomen rannikon ja sisävesien rikkonainen saaristoluonto tarjoaa ainutlaatuiset mahdollisuudet potkukelkkailun harrastamiseen.

Talvisin maamme vesistöt ovat osan aikaa tukevan jääkannen vaan eivät lumen peittämiä. Tällaisia kelioloja sattuu usein alkutalvesta sekä suojajaksojen jälkeen, kun lumi on ehtinyt sulaa jään pinnalta ja pakkanen kovettanut jään uudelleen. Merellä kuitenkin otollisia olosuhteita saattaa joutua odottamaan kevättalveen asti, jos sellaisia on ylipäänsä tullakseen.

Potkukelkka on perinteisesti ollut saariston ja sisävesistöjen arkinen kulkuväline. Jo 1800-luvulla kokeiltiin saariston postiliikenteen hoitamista kelkkakuriirien avulla. Rautajalaksiset kelkat lisäsivät edelleen jääkelkkailun suosiota, olihan alusta mitä parhain jalaksen liukuun.

Edelleenkin potkukelkka vie monen pilkkimiehen näppärasti parhaiden saalistuspaikkojen ääreen, ehkäpä liiankin näppärästi, sillä potkukelkan käyttö on pilkkisäännöissä kielletty.

Luonnonjääluistelu on lisännyt suosiotaan viime vuosina huomattavasti. Potkukelkalla jäälakeuksilla liu’uttelusta voi nauttia vähintäänkin yhtä mukavasti. Normaalisti luonnonjäillä liikuttessa matkalle sattuu railoja, epätasaisuuksia ja jalkautumista vaativia osuuksia. Nämä potkukelkkailija selvittää luistelijaa näppärämmin leppoisasti liukuen tai kelkkaa kantaen.

Jäällä potkuttelijan vapauden kaipuu saa täyttymystä leppoisan tuulenvireen kiidättäessä kelkkailijaa purjehtijan lailla kohti suojaisaa saarenkuvetta, jossa termospullosta saattaa hörpätä evästystä seuraavaa vastatuulietappia varten. Suomen talvinen saaristoluonto tarjoaa elämyksiä, joista potkukelkalla voi nauttia kaikkein mukavimmin.

Useaan otteeseen talven aikana pienempiä jääkenttiä saattaa löytää kymmenittäin, jopa aivan pääkaupungin tuntumasta Nuuksion alueen järvien ja lampien kansilta. Lenkki uudenaikaista kevyttä potkukelkkaa välillä keppoisasti lammelta toiselle kantaen, kalliojyrkänteiden alta ja päältä maisemia ihaillen tuo huomaamattomasti kohennusta sekä mielen että ruumiin kuntoon.

Kestääkö jää kelkkailijan ?

Jäällä kulkijan pitää olla aina varautunut siihen, että jää voi pettää. Olosuhteet saattavat vaihtua ratkaisevasti jopa tunnista toiseen ja olla hyvinkin erilaiset pienenkin alueen sisällä. Virtaavien vesistöjen läheisyydessä ja aina arvaamattomilla meren jäillä liikuttaessa tulee olla erityisen varovainen. Uintiosuutta keskellä kelkkaretkeä ei kannata suorittaa, ei ainakaan ennakolta siihen varautumatta.

Opettele jäällä kulkiessasi huomioimaan luonnosta paikat joissa jää on heikkoa. Viemäristä, joesta tai purosta tuleva vesi voi haurastuttaa yläpuolella olevan jään. Rannalla jää on usein hauraampaa, johtuen kaislikosta, poijuista, rantatörmästä ja muista jään pinnan rikkovista asioista.

Jos kelkkailee joella, kannattaa miettiä miten joessa virtaus tapahtuu. Mutkissa suurin virtaus on ulkokehällä. Siellä on samalla heikoin jää. Normaalisti virtaavassa joessa suurin virtaus on keskellä.

Myös järvissä ja meressä on virtauksia. Salmipaikat, kapeikot ja niemenkärjet ovat paikkoja joissa jää on usein huomattavasti ympäristöä heikompaa. Tällöin kannattaa epävarma alue ohittaa rannan puolelta kelkkaa kantaen.

Vaikka rantaviivasta saattaa saada käsityksen vaaran paikoista, pohjan muoto pysyy katseilta piilossa. Jokainen matalikko, kivi, karikko tai särkkä ohentaa jäätä. Virtauskohdissa esimerkiksi kiven takia tulee lämmintä pohjavettä lähemmäksi pintaa. Lisäksi virtaus kuluttaa jäätä. Vaikutukset voivat olla hyvin paikallisia, kymmenen metrin päässä turvalliselta jäältä voi löytää itsensä avannosta.

Jään laatu ja kestävyys on luonnollisesti erilaista myös talven kulusta riippuen. Vesistöjen jäätyminen tapahtuu aina vaiheittain. Ensiksi jäätyvät matalat rannat ja poukamat, joista jääpeite vähitellen levittäytyy keskemmälle ja syvemmille vesille.

Jään muodostumiseen vaikuttaa monia ilmastollisia ja fysikaalisia tekijöitä, joista tärkeimpiä ovat ilman lämpötila, tuuli, pilvisyys, jäälle satanut lumipeite ja vesistön virtaukset. Tyyni tähtikirkas pakkasyö kasvattaa jääpeitettä nopeimmin. Pilvipeite ja vaalea päivätaivas taas hidastavat lämmön haihtumista avaruuteen.

Lumi toimii tehokkaana eristeenä, joten lumipeitteinen jää vahvistuu paljon hitaammin kuin lumeton. Runsas lumi voi painaa jään vedenpinnan alapuolelle. Tällöin jään päälle nouseva vesi muodostaa lumen kanssa sohjoa, joka jäätyy kohvaksi. Huokoisen ja hauraan kohvajään kantavuus on vain noin puolet teräsjään kantokyvystä.

Tuulen vaikutus jäätymiseen on kaksijakoinen. Tuuli edistää lämmön haihtumista ja täten myös jäätymistä. Toisaalta, tuuli myös saattaa nostaa aallokkoa joka pitää järvenselän paikoitellen avoimena vielä pitkään sen jälkeen kun suojaisemmat paikat ovat jo jään peitossa.

Keskelle selkää muodostuvat tuuliavannot ovat erittäin vaarallisia. Erityisesti sen jälkeen, kun tuuliavannot saavat ohuen jääriitteen kannekseen, niitä voi olla hyvinkin vaikea erottaa ympäröivästä kantavasta jääpeitteestä. Samankaltaisia avantoja saattaa syntyä myös syvänteiden kohdalla, kun lämmin pohjavesi kiertyy pintaan sysäten kylmää pintavettä tieltään pois.

Avovettä saattaa löytyä paksun ja kantavan jään keskeltäkin.
Huomaa että kapsäkit on kiinni kelkoissa vastoin turvaohjeita.

Kovilla pakkasilla jään voi kuulla paukahtelevan ja jyrähtelevän. Oudommalle jäällä liikkujalle äänet saattavat olla pelottava kokemus. Ääniä syntyy, kun jään kylmetessä sen tilavuus pienenee ja se halkeilee. Pienvesistöissä näin syntyvät railot ovat yleensä ohuita hiushalkeamia, joista ei potkukelkkailijalle ole suurempaa haittaa. Toisaalta, railot voivat laajentua ja erityisesti meren jäällä ne voivat olla erittäin vaarallisia.

Kevättalvella aurinko haurastuttaa jäätä, jolloin paksuus ei enää merkitse jään turvallisuutta. Jääkiteet ovat enää löyhästi kiinni toisissaan. Edes ritinä ei yleensä varoita kelkkailijaa. Viimeistään kun jää alkaa tummua, on syytä lopettaa jäällä liikkuminen. Toisaalta, valkoinen jää ei ole mikään tae jään kantavuudesta keväälläkään.

Suolaisuus on tärkein järvien ja meren jään ero, ja se vaikuttaa keväällä myös jään nopeampaan haurastumiseen. Lisäksi merellä virtaukset tuovat avomereltä lämpimämpää vettä, joka sulattaa jäätä altapäin.

Varustaudu jäihin putoamiseen

Koska edellisen perusteella et koskaan voi olla täysin varma jään kantavuudesta, on retkelle lähdettäessä varauduttava siihen että matkan aikana joutuu ennalta arvaamatta avantouinnille.

Jäänaskalit ovat tarpeellinen vakiovaruste kaulaan, sillä ilman niitä itsensä vetäminen avannosta takaisin kantavalle jäälle on hyvin vaikeaa. Lisäksi on hyvä olla köysi, mieluiten sidottuna heittoliinaksi. Hyvä kikka on kiinnittää köyteen paino, sulloa se löyhästi pieneen pussiin ja heitettäessä pitää irtonaisesta päästä kiinni.

Pillin ääni kantaa pidemmälle kuin avunhuuto, joten pidä sellainen naskaleiden ohella käyttövalmiina. Niinkin moderni laite kuin matkapuhelin saattaa olla ratkaiseva apu jouduttaessa hätätilanteeseen, mikäli se on pakattu vesitiiviisti.

Mikäli naskalit on kaulassa ja kavereita pelastamassa, suurin vaara luonnonjäillä kaukana asutuksesta ei ole niinkään jäihin hukkuminen, vaan paleltuminen avannosta nousun jälkeen pakkasessa ja viimassa märissä vaatteissa.

Pelastuspuku on liian kuuma potkukelkkailuvaate, mutta vesitiiviiseen säkkiin pakatut vaihtovaatteet tekevät repusta kelluttavan pelastautumisvälineen. Tavallinen muovikassi on liian hatara, jätesäkki hieman parempi, mutta paras vaihtoehto on kanoottiretkeilijän vahva varustepussi.

Repussa on hyvä olla vyöremmi, sillä muuten se saattaa nousta avannossa pyristelijän niskaan ja painaa tämän päätä jään alle. Reppua ei pidä pakata kelkkaan kiinni, sillä tällöin varusteet ovat vaarassa ajelehtia kelkan mukana Ahdin saaliiksi.

Kelkan nostaminen jään päälle ilman tukevaa ponnistustukea veden varassa räpiköidessä on erittäin hankalaa, lähestulkoon mahdotonta, koska samalla vajoaa itse uppeluksiin. Kelkka kannattaakin jättää suosiolla avantoon jos sitä ei heti saa työnnettyä kantavalle jäälle.

Huuda apua jos seudulla on ihmisiä, tai puhalla pilliin. Riko käsilläsi jäätä. Käytä jäänaskaleita. Koeta saada itsesi uintipotkuilla vaaka-asentoon, jolloin jään päälle pääsee helpommin. On viisainta palata tulosuuntaan tai rantaan mikäli sellainen on lähellä.

Päästyäsi jäälle kieri kestävälle jäälle. Konttaa vielä hetki ja mene lämpimään tai vaihda nopeasti vaihtovaatteet päällesi. Hyisellä säällä kannattaa pyrkiä kuivalle maalle pakoon pahinta tuiverrusta, mikäli ranta on kohtuullisen matkan päässä. Porukalla liikuttaessa retkikaverit voivat tehdä tuulensuojaa pukeutujan ympärille ja auttaa muutenkin varusteiden vaihdossa.

Kelkkaretkelle lähtevän kannattaa kerrata tulevien jäänpäällisten potkuvuosien todennäköisyyttä merkittävästi kohottavia potkukelkkailijan tärkeimmät turvaohjeet:

  1. Älä lähde potkimaan jäälle yksin äläkä pimeässä.
  2. Pidä jäänaskalit käyttövalmiina. Harjoittele jäänaskalien avaamista ja käyttöä etukäteen.
  3. Pakkaa kuiva vaatekerta reppuun vesitiiviisti. Kelkkaan kiinnitetyt kapsäkit uppoavat kelkan mukana.
  4. Katsele, kokeile ja kuuntele. Varaudu yllätyksiin.

Retkiluistelijoita varten on olemassa ohjeita ja oppaita, joissa jään tarkkailua, turvatoimia ja pelastautumistekniikoita on tarkasteltu yksityiskohtaisesti. Samoja ohjeita voi soveltaa myös jäille suuntautuvilla potkukelkkaretkillä.

Oppaan alkuun


Kilpakelkkailu

Potkukelkkailu mummojen, alakoululaisten ja pilkkimiesten liikuntamuotona on monelle tuttu. Kilpailulajina taasen potkukelkkailu on melkoisen tuntematon, ei vähiten suhteellisen pienistä harrastajamääristä johtuen. Kuitenkin potkukelkkailu on perinteikäs ja haastava urheilumuoto, joka vaatii harrastajaltaan huipputasolla monipuolista lahjakkuutta ja kovaa erikoisharjoittelua.

Kulta-aika sata vuotta sitten

Vuonna 1906 potkukelkkailua pidettiin yhtenä Suomen merkittävimmistä talviurheilumuodoista hiihdon ja luistelun ohella. Suomen urheilun isän Ivar Wilskmanin mukaan se oli saavuttanut näistä kolmesta suhteellisesti suurimman levinneisyyden.

Potkukelkkailulla on siis vankka menneisyys urheilulajina. 1882 kertoi tukholmalainen urheilulehti kulkuvälineestä, jolla saattoi potkia eteenpäin ja nauttia vauhdin hurmasta. Ruotsissa potkukelkkailua edisti erityisesti ensimmäisen kansainvälisen olympiakomitean jäsen, paroni de Coubertinin hyvä ystävä Victor Balck, joka perusti Tukholmaan 1889 maailman ensimmäisen kilpapotkukelkkailun erikoisseuran.

Ensimmäiset potkukelkat otettiin käyttöön Suomessa Ruotsista saadun mallin mukaisesti aivan samoihin aikoihin. Vuonna 1891 Suomessa perustettiin potkukelkkailuun liittyen ensimmäinen seura, Oulun Potkinklubi. Klubin perustaja eversti Furuhjelm järjesti potkukelkkakilpailuja armeijan piirissä ja salli kaartilaisille potkukelkkojen käytön lomamatkoihin kotiseuduilleen.

Potkukelkkakilpailuja järjestettiin eri matkoilla. Tukholman seudulla järjestettiin pitkän matkan kilpailuja, mm. reiteillä Tukholma-Uppsala (paras aika A.Holm 6.51) ja Tukholma-Södertälje-Tukholma (6.02.46). Tuon ajan suurimmassa talviurheilutapahtumassa Nordiska Spelenissä potkukelkkailu oli mukana ensimmäistä kertaa vuonna 1901. Voitot jäivät Ruotsiin kaikilla matkoilla (1609 m 5.55.8, 2500 m 8.55.4, 5000 m 20.53.2). Toisella reitillä Tukholmassa 5000 m oli kuitenkin potkittu jo joitakin vuosia aikaisemmin aikaan 18.42. Oulun Potkinklubin kilpailuissa 5000 m potkittiin 1910-luvulla haamuaikaan 14.15, mikä oli silloinen "maailmanrekordi".

Nykyajan renesanssi

1980-luvun lopulta alkaen on potkukelkalla vuosikymmenien tauon jälkeen ajettu urheilumielessä kilpaa. Kilpailuja järjestetään sekä jäällä että maastossa. Matkat vaihtelevat 200 metrin pyrähdyksestä aina 100 kilometriin saakka. Tunnetuimmat kilpailut ovat Multian jokavuotiset jääratojen MM-kisat, jotka keräävät satoja osanottajia sekä kilpa- että haastesarjoihin eri ikäryhmissä.

Nykyajan menestyksekkäin kelkkailija on eittämättä Hannu Vierikko, jonka lähes 11 vuoden voittoputki katkesi vasta talvella 1998. Kilpailuja järjestetään myös ulkomailla, Ruotsissa, Norjassa, Keski-Euroopassa sekä Pohjois-Amerikassa.

Kilpailuvauhdit ovat muuttuneet sadan vuoden takaisista melkoisesti. Syynä lienee kelkan kehityksen lisäksi ainakin se, että ennätyksistä kisaillaan liukkailla luonnonjäillä.

Alpo Kuusisto karkaa Ville Vickholmilta Multian
jäämaratonin voittoon vuonna 1998 (kuva Maarit Lehtinen).

Jääradalla on Hannu Vierikon ennätysten sarja kauden 1999 jälkeen melkoinen (200 m 22.6, 2000 m 4.18.8, 10000 m / 21.48, maraton / 1.33.30). Kevättalvella 1999 Ville Vickholm riisti Vierikolta Kuopiossa potkitussa Victor Balckin 100 km muistokisassa matkan ennätyksen ajalla 3.38.50.

Naisten puolella kunkin matkan ennätystä pitää hallussaan eri potkijatar (200 m Annika Renvaktar 26.5, 2000 m Anu Heikkilä 4.59.5, 10000 m Reetta Matsi 26.55.8, maraton Päivi Leppäsalmi 2.01.33, 100 km Hanna Markkula 4.50.22). Toistaiseksi ei yhtään ennätystä ole jouduttu luovuttamaan Suomen rajojen ulkopuolelle.

Maastoradalla, jolla yleensä tarkoitetaan aurattua tietä, kilpailuvauhdit ovat normaalioloissa huomattavasti inhimillisemmän tuntuisia. Kymppiin saattaa huipuilta kulua kelistä riippuen jopa yli puoli tuntia. Ennätysten tavoittelun käydessä yhä intensiivisemmäksi on maastoratakisojen suosio vähentynyt. Jotkut potkukelkkailun harrastajat kuitenkin pitävät kumpuilevalla suomalaisella maantiellä potkittavia kisoja lajin suolana, vaikka eivät toivokaan teitä suolattavan juuri ennen kisapäivää.

Maastokympin sähäkkä startti kylätapahtuman yhteydessä Hauhon Vihavuodessa maaliskuussa 1999.

Oppaan alkuun


Potkukelkat

Perinteiset kelkkamallit

Potkuri on monin paikallisin muunnoksin kevennetty vesikelkka, jonka sarvet saivat lujan välipuun. Jalaksia pidennettiin taaksepäin niin että potkiminen luonnistui. 1800-luvun lopun ruotsalaismallinen kilpakelkka oli jäykkärakenteinen puupotkuri, jossa oli raudoitetut jalakset ja pystysuorat pystypuut.

Eversti Furuhjelmin laatima piirros julkaistiin Sporten-lehdessä Helsingissä 1891.

Vuonna 1900 sähköteknikko Oskari Terhi Salosta rakensi ensimmäisen tunnetun rautajalaksisen potkukelkan. Vuosisadan alun kelkat olivat samankaltaisia kuin nykyisetkin vakiokelkat, tosin jäykempiä ja painavampia. Pystypuita laskettiin takanojaan ohjattavuuden parantamiseksi jotta jalalle saataisiin enemmän tilaa heilahtaa edessä. Teitten aurauksen kehittyessä ja polanteitten koventuessa saatettiin pikku hiljaa jalaksen paksuutta ohentaa, jolloin kelkan paino keveni ja ohjattavuus edelleen parani.

Nykyinen kaikkien tuntema vakiopotkukelkka ei siis perusratkaisuiltaan ole kehittynyt paljoakaan vuosisadan aikana. Valmistusmenetelmät ovat toki uudenaikaisia, ja nykyään kaupasta ostettavat kelkat ovat Pohjoismaissa muutaman suuren valmistajan tehtaista lähtöisin. Kelkkoja saa eri kokoisina kaikenmittaisille potkijoille.

1960-luvulla valmistettiin Suomessa potkukelkkoja n. 100 000 kpl vuodessa viidessä eri tehtaassa. Nykyisin vuosituotanto on vakiintunut n. 20 000 kelkkaan, joista suurin osa on lähtöisin ESLA-potkukelkkatehtaasta. Ruotsissa ja Norjassa sillä on toki merkittäviä kilpailijoita.

Potkukelkka on siitä miellyttävä ulkoiluväline, että se on käytännössä miltei huoltovapaa. Ruuvien ja muttereiden kiristys on oikeastaan ainoa aika ajoin tarvittava tarkistus kelkan pitämiseksi potkukunnossa.

Moderni kilpakelkka

Potkukelkkailun kilpailutoiminnan alkaessa elpymään 1980-luvulla käytettiin aluksi ihan tavallisia vakiopotkukelkkoja, mutta vauhdin kiihtyessä ja kilpailtaessa liukkailla jäillä innokkaimmat lajin harrastajat ryhtyivät miettimään miten kelkan saisi kulkemaan kovemmin ja vakaammin.

Ensimmäinen kehitysaskel oli kelkan jäykistäminen, sillä vakiokelkka on hutera ja epävakaa kovaa potkittaessa ja alamäessä. Vakiokelkan jäykistäminen voidaan suorittaa yksinkertaisesti nostamalla pystypuut suoraan kulmaan vaakatasoon nähden. Tällöin itse asiassa palattiin 1800-luvulle potkukelkkailun kulta-aikaan, jolloin kelkat olivat puuta ja miehet rautaa. Vielä jäykempi kelkka voidaan rakentaa tekemällä koko runko metallista.

Huippujäykäksi kelkka saadaan, jos myös jalakset tehdään taipumattomasta materiaalista. Tällöin tosin kääntyminen ei onnistu kovin hyvin. Normaali vakiokelkan lattajalas on riittävän taipuisa jotta mutkaisten polkujen ja kyläteiden laskettelu sujuu harjaantuneelta kelkkailijalta vauhdikkaasti ja turvallisesti.

Liukkaalla jäällä normaalijalas liukuu helposti myös muihin suuntiin kuin mihin kelkkailija on menossa. Pidon parantamiseksi jalasta voidaan teroittaa. Parempi luisto/pito yhdistelmä saadaan kuitenkin käyttämällä kapeampaa jalasta kuin normaalikelkassa. Tällöin on ongelmana, kuinka jalaksesta saadaan riittävän jäykkä.

Ongelman ratkaisi vuonna 1993 Rauno Pylväläinen rakentamalla kelkan, jossa alle 1 mm kapea teräksinen jalas upotettiin hiilikuituprofiiliin. Tällaiset jalakset ovat erittäin jäykät, mutta kuitenkin riittävän taipuisat jotta normaalin kilparadan kurvit voidaan potkia sujuvasti. Ohjausgeometrialtaan optimoidulla kevyellä metallirungolla varustettuna Pylväläisen luomusta voidaan pitää ensimmäisenä täysiverisenä uudenaikaisena kilpakelkkana.

Hannu Vierikko, Auli Suomalainen ja Anu Heikkilä potkivat useita maailmanennätyksiä ja –mestaruuksia näillä edistyksellisillä Pylvis-kelkoilla. Koska kelkkaa ei kuitenkaan ollut sarjatuotannossa eikä näin ollen yleisesti saatavilla, uusien harrastajien ei ollut helppo saada tuntumaa huippuluokan välineeseen.

Perinteinen potkukelkka on saanut rinnalleen urheilullisemman vaihtoehdon (piirros Anne-Maria Vierikko).

Kickspark

ESLAn ja Hannu Vierikon yhteistyönä syntyi 1990-luvun loppupuolella ensimmäinen teollisesti tuotettu kilpakelkka, joka sai alkuperäisen nimensä testiryhmänä toimineen Ketkupolkka-seuran mukaan. Myöhemmin nimeksi tuli kansainvälisten markkinoiden tarpeita paremmin vastaava Kickspark.

Kelkan runko on yksi putki joka kiinnittyy alhaalla jalakseen ja ylhäällä ohjaimeen, jonka korkeus on säädeltävissä kelkkailijan mukaan. Näin ei tarvita kuin yksi koko aikuisille. Jalakset ovat vaihdettavat. Näillä kuka tahansa pääsee kohtuuhintaan nauttimaan potkukelkkailun hurmasta vauhdikkaimmillaan.

Oppaan alkuun


Potkukelkan jalakset

Yleisjalas

Markkinoilla olevat kelkat on vakiona varustettu n. 5 mm paksuilla teräsjalaksilla, joita käytetään kovilla alustoilla: jäällä, tiellä sekä kovaksi tamppautuneilla latu-urilla. Yleisjalas sopii, kuten nimikin kertoo, lähes kaikkiin kelkkailuolosuhteisiin.

Hankijalas

Hanki- tai lumijalas on muovinen suksi, joka painetaan kiinni yleisjalakseen.Pehmeäkin alusta, moottorikelkkaura tai latu, kantaa hankijalaksin varustautunutta kelkkailijaa. Lisäksi hankijalaksin varutettu kelkka pysähtyy pehmeästi hiekkaan ajettaessa, joten hankijalas on kelkkailijan parhaita turvavarusteita !

Jääjalas

Kilpakelkka voi olla varustettu alumiiniprofiiliin upotetuilla 0.8 mm teräsjalaksilla. Ne kulkevat vakaasti ja kevyesti eteenpäin kovalla jäällä ja antavat kurvipitoa tiettyyn rajaan saakka.

Jääjalasten yhdensuuntaisuus on tärkeää potkumukavuuden ja tasaisen luiston turvaamiseksi. Yhdensuuntaisuus varmistetaan tasaisella alustalla mittaamalla jalasten välinen etäisyys eturaudan, ketaran ja jalansijan kohdalta. Jalakset voidaan yhdensuuntaistaa vääntämällä varovasti ketarassa kiinni olevaa jalasta eturaudan eli jukon ollessa irrotettuna. Tarvittaessa voidaan käyttää myös ohuita prikkoja jalaksen ja kelkan välissä. Yhdensuuntaistettaessa jalaksia kannattaa pitää mielessä, että lievä auraus on parempi kuin vastaava haritus.

Jalasten hionta

Jalakset ruostuvat ja naarmuuntuvat potkukelkkaa käytettäessä ja varastoitaessa. Ruosteen ja naarmujen poistaminen kannattaa suorittaa aina pitemmän potkuttelutauon jälkeen. Hätätilassa jalasten työntely hiekalla poistaa ruosteen, mutta tämä perinteinen konsti myös naarmuttaa jalakset. Jos haluaa luiston paranevan, jalasten perushionta kannattaa suorittaa karkealla (nro 80-120) hiekkapaperilla. Muutama pitkä veto yleensä riittää. Kilpakelkkailija paneutuu hiomiseen huolellisemmin ja täydentää perushiontaa hienohionnalla.

Oppaan alkuun


Potkuvarusteet

Jalkineet

Potkukelkkailijan ihannejalkine on kevyt, pitävä, jäykkäpohjainen ja riittävän lämmin. Satunnaiseen kelkkailuun tai rauhalliseen retkeilyyn pakkaslumella riittää aivan hyvin tavallinen talvisaapas, huopikas tai lenkkitossu.

Liukuesteet

Pidon parantamiseksi voi käyttää kengän päälle vedettyä villasukkaa. Parempi vaihtoehto on kuitenkin kiinnittää kenkään erilliset jääraudat eli karpposet. Karpponen on kengänpohjan alle hihnoilla kiinnitettävä lumeen ja jäähän pureutuva nastoin, piikein tai metallihampaistoin varustettu kitkankappale.

Potkukarpposia ei tule sekoittaa lumikenkinä käytettyihin vitsakenkiin tai muoviritilöihin. Jos lumikenkiin joutuu turvautumaan, on keli yleensä potkukelkkailuun hieman liian pehmeä.

Talvijalkineisiin on myös mahdollista laitattaa nastat alle. Jotkut urheiluliikkeet tekevät nastoitusta lenkkitossuihin tilauksesta. Lisäksi on olemassa erikoisjalkineita, kuten suunnistusnastareita, joissa nastat ovat jo valmiina.

Piikkarit

Kuntoilu- tai kilpailumielessä potkuttelevan kannattaa hankkia piikkarit. Suunnistuspiikkarit ovat suosittuja jäykkyytensä ja yleensä jalakselle sopivan kantaosansa ansiosta. Lisäksi monissa malleissa on jarruttamista helpottavat nastat kantapäässä. Pesäpallo- ja yleisurheilupiikkarit ovat vielä kevyempiä, joskin pohja saattaa olla hieman turhan taipuisa. Huippukelkkailijat käyttävät piikkareissa jäykistäviä pohjallisia, jotka on tehty esimerkiksi hiilikuidusta.

Piikkien tulee olla tarpeeksi pitkät ja terävät, jotta ne pureutuvat kunnolla jäähän. Liian pitkät piikit saattavat kuitenkin hajottaa piikkipesät, sillä hevospotkun vääntö jäästä on paljon vahvempi kuin juoksuaskelen ponnistus hiekasta tai tiilimurskasta. Sopiva piikkien pituus on yleensä 9-12 mm.

Potkimisessa varpaat paleltuvat helpommin kuin huomaatkaan. Jalat pysyvät lämpiminä jos piikkarit ovat tarpeeksi tilavat. Veden peittämällä jäällä ns. lämpö- tai märkäsukat ovat tuiki tarpeelliset pitempää matkaa potkittaessa. Kovalla pakkasella voi villasukan tai hiihtokengän suojan virittää myös piikkarin päälle. Hyvä keino lämmitellä varpaita on juosta välillä kelkan kanssa esim. ylämäessä.

Vaatetus

Potkukelkkailuun käy aivan tavallinen ulkoiluvaatetus. Mikäli halutaan potkia kuntoilu- tai urheilumielessä, kannattaa muutama perusasia pitää mielessä lenkille pukeuduttaessa.

Asun tulee olla hengittävä, mutta kuitenkin mielellään tuulta pitävä. Ei kannata käyttää yhtä paksua toppapukua, vaan useampia ohuita vaatekertoja päällekkäin. Ihoa lähinnä tulee olla urheilualusasu, joka siirtää kosteuden ihon pinnalta ulompiin vaatekerroksiin. Pitemmillä retkillä kannattaa olla lämmin pusakka tai toppatakki tauoilla ylle vedettäväksi.

Luonnollista on, ettei kilpakelkkailijan asu saa kerätä tuulta. Vanhan hyvän ajan villapipo on vaihtunut trikoosukkaan ja sarkapuku ihonmyötäiseen haalariin. Kilpakelkkailijan pinkeät pakaralihakset kelpaavat kyllä yleisön ihailtavaksi.

Kylmänarat ruumiinosat kannattaa suojata huolella. Kelkkaillessa paleltuvat sormien, varpaiden ja kasvojen lisäksi muutkin kehon ulkonevat osat. Korvaläpat kannattaa muistaa jos pipoa ei saa vedettyä kunnolla korville. Pakkasmaratoneilla tuulen tuiverrus haarojen välissä oli takavuosina yleisin miespuolisten osanottajien keskeyttämisen syy. Urheiluliikkeistä saatavat tuulisuojatut alushousut ratkaisevat tämänkin ongelman.

Oppaan alkuun


Potkukelkkailuharjoittelu

Potkukelkkailu on sekä kuntoilijoiden että kilpaurheilijoiden kunnon kohottamiskeino. Se sopii niin naisille kuin miehillekin. Tavallinenkin kuntoilija saa kelkan kiitämään nautinnollisia nopeuksia. Potkukelkka on parhaimmillaan pitkillä matkoilla, joilla kelkkailija etenee helposti nopeammin kuin pystyisi vastaavia matkoja juoksemaan. Parin minuutin opastuksen jälkeen pääsee potkukelkkailussa jo turvallisesti vauhtiin.

Potkiminen on juoksua pehmeämpää ja monipuolisempaa, mutta yhtä lailla tehokasta ja kehittävää ruumiinharjoitusta. Potkukelkkailussa ovat kehon suuret lihakset tehokkaassa käytössä. Pitkää kimmokestävyyttä laji kehittää hapenoton ohella tehokkaasti, joten monista urheiluvammoista kuntoutumiseen voidaan kelkkaa käyttää menestyksellisesti.

Potkija vastaa 90 % kelkan vauhdista, väline vain 10 %. Kelkkailussa menestyäkseen onkin kehitettävä erityisesti potkukelkkailulle ominaisia tekniikan, lihastason sekä aineenvaihdunnan ominaisuuksia.

Potkutekniikka

Potkiminen on luonnollinen tapa edetä. Sen oppii jo lapsikin luonnostaan. Kuitenkaan potkutehoa ei kannata tuhlailla. Hyvä, taloudellinen tekniikka tekee etenemisestä nautinnollisen helppoa ja miellyttävää.

Keskity potkutekniikkaan ja laita voimaa joka potkuun, vaikka potkutiheys siitä kärsisikin. Karsi tietoisesti pois turhat lihasjännitykset. Oikeaoppisessa potkuttelussa vain potkuliikettä tekevät lihakset työskentelevät. Potkiessa voit keskittyä aina rauhassa seuraavaan liikkeeseen. Et kaadu nenällesi vaikka jäisit vähäksi aikaa miettimään seuraavaa siirtoa. Huomaat pian, että omaa tekniikkaa on melko helppo muuttaa tietoisesti.

Keskity tyyliin ja rentouteen ja pidä paino tukijalalla. Älä nojaa potkujalkaan tai käsiin.


Potkun alkuvaihe

Potku alkaa yläkehon ollessa vaakatasossa selkää kouristaen (vrt. gepardin juoksu). Liike on tehokas kun alaselkä on riittävän voimakas.

Nosta jalkaa reilusti edessä. Älä heilauta sitä tönkkösuorana vaan nosta polvi reilusti ylös. Varo ettet osu itseäsi polvella nenään. Paino siirtyy hieman käsille, muttei nojaukseen.

Ensi potkuja otettaessa tai muuten hitaassa vauhdissa jalan ylös/eteenvienti on vähemmän korostunut. Huomaa että paikaltaan liikkeelle lähdettäessä kannattaa potkaista ensin vauhtia suoraan maasta.


Potkaisuvaihe

Koukista tukijalkaa ja käytä painoasi potkun tehostamiseen. Täysitehoisessa potkussa tukijalan kantapää irtoaa jalaksesta ennen potkua. Potkaiseva jalka koskettaa maata terävästi päkiällä pikajuoksun omaisesti. Polvi ja nilkka ovat lähes ojennettuina.

Potkun loppuvaihe

Potkun suuntautuessa taaksepäin on eniten rasittuvaa tukijalan nelipäistä reisilihasta säästettävä joustamalla polvinivelen sijaan lantiosta. Näin myös kehon painopiste pysyy pystytasossa mahdollisimman paikoillaan. Polvea ei kuitenkaan kannata väkisin yrittää pitää suorana, vaan joustaa sopivasti. Pitempää matkaa potkiessa huomaa kyllä milloin jalka väsyy liian nopeasti.

Nopeassa vauhdissa jalka irtoaa polanteesta heti kun heilahdusimpulssi on siirretty alustaan, hitaassa vauhdissa taas työntövaihe voi olla huomattavasti pitempi.

Työnnön loppuvaihe on kokonaisuuden kannalta erityisen tärkeä, joten nilkan tulee ojentua loppuun asti. Puutteet tässä näkyvät jalan nousuna potkun jälkeen takana liian korkealle ilmaan.


Jalan heilahdusvaihe

Vauhdin lähestyessä maksimia ei vapaa heiluriliike enää riitä jalan eteen tuomiseksi, vaan liikettä on nopeutettava reisilihasten koukistajilla. Potkuliikkeestä tulee pyörivän tuntuinen.

Pyörivän potkun suorittaminen tehokkaasti vaatii harjaantunutta lihaskuntoa. Hypertrofioitunut tensor fasciae latae kestävyysurheilijalla on lihastason kovan potkukunnon merkki.


Kaikki eivät toki potki parhaiten aivan samalla tekniikalla. Lihastesi kyvyt ja raajojesi pituudet ovat yksilöllisiä. Älä siis seuraa orjallisesti mestareidenkaan potkutekniikkaa. Toisille sopii nopea voimakas potku, toisille pitkä rento heiluriliike. Älä yritä pakottaa itseäsi tiettyyn potkutyyliin tai vauhtiin.

Ota pitkiä potkuja, anna kelkan liukua. Se on tasamaalla tehokkaampaa kuin nopea lyhyt potku. Potkufrekvenssin tulee olla suoraan verrannollinen jalaksen ja alustan väliseen kitkaan. Liuku tulee siis hyödyntää maksimaalisesti.

Jalanvaihto

Mitä pidempi on matka, sitä tiuhempaan tulee jalkaa vaihtaa, jotta vältytään paikallisilta maitohappokertymiltä. Jotta potkimisesta ei tulisi yksipuolista ja lihaksesi väsyisi nopeasti, sinun tulee opetella vaihtamaan jalkaa tarpeeksi usein.

Sopiva tahti on noin 5 potkua yhdellä jalalla. Nyrkkisääntönä voidaan pitää

Jalanvaihto kannattaa suorittaa rauhallisesti, seisten reilusti hetken molemmilla jalaksilla. Käytä siihen mieluummin hieman liikaa kuin liian vähän aikaa, jottei turhaan tulisi kompurointia. Eritoten nopealla alustalla jalanvaihto kannattaa suorittaa korostetun rauhallisesti ja käyttää näin syntyvä pieni lepotauko vaikkapa selän oikaisuun.

Harjoittele jalanvaihtoa niin ettei sinun tarvitse katsoa koko ajan jalkoihisi. Harjaantuneelta potkuttelijalta jalanvaihto sujuu erikseen ajattelematta luonnostaan.

Ylämäki

Potkukelkka on vastoin ennakkoluuloja hyvä kulkemaan ylämäkeen. Tekniikka on kuitenkin hallittava, jos mäen mielii potkien ylittää.

Kun tie alkaa nousta, potkukelkka alkaa hidastua selvästi potkujen välillä. Maanpinnan muodot tuntee potkiessa helposti, vaikkei nopeus juuri muuttuisikaan. Älä kuitenkaan turhaan hidasta, vaan muuta tekniikkaa.

Lisää frekvenssiä ja lyhennä potkuja. Muuta heilurimainen potku pyörittäväksi. Kun polvi on hieman koukussa saat jalan tuotua nopeasti eteen uutta potkua varten. Yritä pitää potkuvaiheessa jalkasi suorina välttäen ylös-alas pumppausliikettä.

Lisätäksesi edelleen potkufrekvenssiä tarvitset hyppyvaihdon. Hyppää kun olet juuri potkaissut ja tuot potkujalkaa eteen. Laskeudu potkujalka jalaksella ja tukijalka maassa jo työntämässä lisää vauhtia. Matala, huomaamaton hyppy ei tuhlaile energiaa.

Jos mäki on kunnollesi tai taidollesi kuitenkin liian jyrkkä, niin älä masennu. Potkukelkan jalaksilta on helppo siirtyä kävelyyn tai juoksuun. Aloittelijalle tämä on usein kaikkein vaivattomin ja mukavin valinta.

Alamäki

Kun vauhti kiihtyy alamäessä tarpeeksi, huomaat että potkiminen kannattaa lopettaa. Voit joustaa polvilla maaston muotojen mukaan. Jos vauhti alkaa hirvittää voit hidastaa vauhtia jarruttamalla kantapäillä varovasti. Piikkarit, joissa on kantapäässä nastat, ovat jäisellä tiellä oivalliset jarrukengät.

Varaa aina riittävästi jarrutusmatkaa sovittamalla nopeutesi näkyvyyden mukaan. Pysähtyminen on alamäessä hitaampaa kuin tasaisella.

Alamäen lopussa anna nopeuden laskea rauhassa normaaliin potkunopeuteesi asti. Ensimmäisillä kerroilla aloittelija rupeaa potkimaan helposti liian kovasta vauhdista, jolloin jalan maahan laittaminen vain jarruttaa ja horjuttaa menoa.

Jalkautuminen

Pysähtyminen ja liikkeellelähtö ovat potkukelkan vahvoja puolia. Voit vaihtaa potkuttelusta kävelyyn tai kävelystä potkutteluun yhdellä askeleella. Lähes täydestäkin potkuvauhdista voit hypätä tarvittaessa juoksuun. Nopein tapa lähteä liikkeelle on ottaa pari juoksuaskelta ja hypätä sitten jalaksille. Kilpailuissa juoksulähtö onkin kielletty.

Kuntoharjoittelu

Mikäli potkukelkkailun harrastaja haluaa päästä hyvään vauhtiin, tarvitaan erikoisharjoittelua. Useimmilla liikuntaa säännöllisesti harrastavillakin ihmisillä potkukelkkailussa erityisesti rasittuvat lihasryhmät ovat suhteellisen heikosti kehittyneet. Alaselän, pakarain, takareisien sekä reiden koukistajien lihaskuntoharjoitteluun panostaminen on avain nautinnolliseen kelkkailuun normaalin kuntoiluharrastuksen ohella.

Pitemmälle ehtineiden kuntoilijoiden harjoittelu alkaa motivaation lisääntyessä ja tavoitteiden koventuessa muistuttaa pikku hiljaa jo kilpakelkkailijan harjoitusrääkkiä. Seuraavassa pieni ote triathlonia kesäisin harrastavan Ville Vickholmin Ketkupolkkailijan päiväkirjasta joulun ajalta 1998:

21.12. Järvellä milli lunta. Aamupäivällä kadonneita hevospotkuja etsimässä, 2.05t sis. 6*2,4km myötätuuleen, Lapinjärven halkaisu pohjois-eteläsuunnassa 5.07- 4.58. Melko hyvä tuntuma flunssasta huolimatta.

Pyrin etsimään Alpomaista rentoutta potkuihini, jotka ovat huomattavasti Alpon potkuja kulmikkaampia ja konemaisempia fyysisistä ominaisuuksistani johtuen. Teknisesti pääsen tuskin koskaan samaan kuin Alpo, mutta vauhdillisesti uskon sen olevan täysin mahdollista, varsinkin ominaisuuksiani suosivilla jääradoilla.

22.12. Huippukelit senkun jatkuu. Aamupäivällä 2.50 tuntia nautiskelua, kuusi kierrosta Lapinjärven ympäri, loppuun 5 * (20+20potkua) täysillä. Vuoden lyhimmän päivän auringonnousu oli yhtä hieno visuaalinen värielämys kuin auringonlaskut parhaimmillaan. Kaislikon ja rannan väliset jääkapeikot ovat mielenkiintoisimpia potkureittejä.

Järven pohjoispuolella saattoi auringon noustua analysoida omaa potkutekniikkaansa rantapenkereeseen heijastuvasta varjosta. + 30min juoksu ja 30min kuntopiiri. Illalla 3,3km uintia.

23.12. klo 8.30 1.35t järvellä. Taivas oli jakautunut kahtia, tumma pilvistö peitti puolet päivännoususta, veikeä valoilmiö siivitti aamupäivän menoa. Sateenkaari näyttäytyi tumman taivaan reunassa. Lenkin päätteeksi 2,4km aikaan 5.01, maali sateenkaaren tyngän päässä. + 1/2 tuntia juoksu. Illalla potkulihaksisto kilometrihuollossa hieronnassa.

Välipäivinä tuli treenailtua muuta, potkulihaksia säästävää liikuntaa.

27.12. Aamupäivällä tunti maastossa, Heikinkylän lenkki melko nihkeässä kelissä, flegmaattista meininkiä, väsyttää. Veto poissa, liekö osittain flunssasta johtuvaa jouluväsymystä.

29.12. Aamupäivällä Petikossa potkimme Liikenne-tv:n kuvauksissa Kepo-trikoissa edustavasti mediapotkuja Handen ja Elmgrenin kanssa. Keli oli liukas mutta alusta varsin epätasainen metsätiepätkällä jossa enimmät kuvaukset tehtiin.

Kuvausten jälkeen potkimme pari kierrosta vitosen pururataa ja ohitimme hiihtäjätyttösen muutamaan kertaan VK-sykkeillä potkiessamme. Lumijalakset meillä oli alla ja keli oli varsin raskas. Nivusetkin / lonkan koukistajat kipeytyivät pitkästä aikaa vaikka tehokasta potkimista tuli vain noin 50minuuttia. Pieni verenkuva otettiin aamulla. Väsymys ei ole onneksi anemiasta johtuvaa. PVK oli OK! Ei kun menoksi!

30.12. 50min potkukelkkailua järvellä. Loppuun 2400m 5.07. Potkaiseva jalka tahtoi välillä lyödä jäästä läpi. Pakkasta ei vielä ole ollut riittävän pitkään. + 1.15t tv-juoksua.

31.12 Aamupäivällä klo 10.15 talven tähän mennessä kovin ja paras jäätreeni jos ei kisoja lasketa yht. 2.45 tuntia Lapinjärvellä. 7 * 2200metriä sikahevosvetoja myötätuuleen, sivarikeskus-uimaranta (4.45, 4.35, 4.35, 4.33, 4.35, 4.32, 4.27!!!). Vika veto tuli omaa 200metrin ennätysvauhtia kovempaa. Kolmenkympin keskari jäi kolmen sekunnin päähän. Viimeinen noteeraus on oma ennätys.

Irtiotto oli tänään varsin hyvä. Vedot tuntuivat sopivan pahoilta. Vika 1 1/2 minuuttia tuntui joka vedossa tosi pitkältä ja raskaalta. Loppurutistuksissa oli vähän samoja fiiliksiä kuin Balckin loppukirissä vuonna -96. Vika veto tuli silmät sumeina ja apinan raivolla. 4.30 oli pakko alittaa.

Tänään selvisi myös että olen ilmeisesti pitänyt ohjainkannatinta liian matalalla toisinaan kisoissa. Ekaan vetoon laskin ohjainkannattimen ala-asentoon enkä saanut potkuihin samaa voimaa kuin muissa vedoissa, joissa minulla kannatin oli toiseksi alimmassa asennossa. Korkeammassa asennossa polven pystyy nostamaan korkeammalle ja potkuihin saa näin ollen "suuremman välityksen" mikä on erityisen tärkeää varsinkin myötätuulessa.

Treenistä jäi tosi hyvä fiilis ja lihakset ovat todennäköisesti huomenna enemmän tai vähemmän jumissa.

Oppaan alkuun


Sulan maan potkut

Talvi on Suomessa aivan riittävän pitkä rankan ja uuvuttavan potkukelkkailukauden läpi viemiseksi. Kuitenkaan tosi harrastaja ei voi unohtaa potkuintoaan kelkan lailla autotallin nurkkaan kesän ajaksi. Potkuttelijalle onkin tarjolla erilaisia välineitä jolla potkun riemusta voi nauttia myös Suomen suvessa.

Erilaisista kesäpotkuvälineistä puhuttaessa ja lukiessakin näkee usein vilahtelevan sanan potkupyörä. Kirjallisuudessa kuitenkin potkupyörä-nimitystä käytetään 1700-luvun puolivälissä rakennetusta satulan päällä istuttavasta polkupyörän edeltäjästä. Arvailematta sen kummemmin mihin suuntaan kielenkäyttö kehittyy 2000-luvulla, tämän oppaan kirjoittajat suosittelevat selvyyden vuoksi potkupyörä-sanan käyttämistä vain sen alkuperäisessä merkityksessä.

Pyöräkelkat

Vakiopotkukelkkoihin on saatavilla irtopyörästöjä, joilla kelkan saa kulkemaan sulalla tai muuten hiekkaisella alustalla. Tällaista hybridiratkaisua nimitetään usein rullakelkaksi. Hieman mukavammin kulkee pyöräkelkka, jossa on neljä pientä ilmatäytteistä rengasta talvista kelkkaa muistuttavaan runkoon kiinnitettynä.

Pyöräkelkoilla ajettiin jopa kilpaa 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa, vaikka ne on vakiopotkukelkan lailla suunniteltu enemmänkin hitaaseen potkutteluun.

Potkulaudat

Oli alusta alkaen selvää, ettei raskas, hutera ja vaikeasti ohjattava pyöräkelkka sovi vauhdikkaan liikunnan harrastamiseen. Perinteinen potkulauta sen sijaan on kevyempi ja kovassa vauhdissa vakaammin ohjattavissa. Kuitenkin potkukelkan lailla monien muistissa olevat vuosikymmenten takaiset pienipyöräiset potkulaudat ovat unohtuneet kellareiden hämärään. Jalan vaihdon kun osasi, niin niillä kyllä aikoinaan pääsi pitkiäkin taipaleita. Kovaakin niillä pääsi, kuvassa potkulautakilpailut Tampereella 1950-luvulla.

Kickbike

Uransa alkuvaiheissa potkukelkkailun maailmanmestari ja urheilulääketieteen kandidaatti Hannu Vierikko harjoitteli kesällä mitä erilaisimmilla kesäpotkuhärveleillä. Vallankumouksellinen ajatus kypsyi vähitellen hänen päässään.

Kesällä 1992 ensimmäinen prototyyppisarja Kickbike-urheilupotkulaudasta luovutettiin Ketkupolkka-seuran testiryhmän jäsenille. Tuhansien testikilometrien ja kilpailuista saadun kokemuksen perusteella Kickbike on potkulautojen kruunaamaton kuningas.

Urheilukäyttöön suunnitellussa potkulaudassa on käytetty samoja ohjausgeometrian perusperiaatteita kuin potkukelkassa. Potkaisevalla jalalla on oltava esteetön tila heilahtaa edessä ja takana. Lisäksi potkulaudassa on oltava kunnon jarrut. Astinlauta täytyy pakostakin olla jonkin verran irti maasta, jottei se koko ajan kolahtele alustan epätasaisuuksiin.

Maailmalla on paljon toisenlaisiakin potkulautamalleja, mutta vailla supisuomalaisesta potkukelkkakulttuurista pursuavaa ennakkoluulotonta innovatiivisuutta ja potkukilometrien tuomaa kokemusta ne ovat toistaiseksi pyristelleet pari potkua jäljessä sekä vauhdissa että käytännöllisyydessä.

Potkulautailu on kansainvälisesti kasvava urheilumuoto, ja sen myötä myös talvisen potkukelkkailun tunnettuisuus maailmalla on lisääntymään päin.

Sulan maan potkutteluvälineitä (piirros Anne-Maria Vierikko).

Oppaan alkuun


Potkukelkkailijan vuosikertomus

Kevät

Ensimmäisen aurinkoisen päivän kuivattama tienpinta nostaa hampaissa ratisevan pölypilven perääni. Tossut sutivat pikkukivien peittämällä asvaltilla, ja loskaiset lumilaikut tappavat vauhdin juuri ylämäen alkaessa. Mutta Kickbiken matkamittari kerää kevään ensimmäisiä kilometrejä, ja annan rullaavien renkaiden niellä paljastuvaa tienpintaa huolehtimatta jatkuvasti pitenevästä kotimatkasta.

Kevät tuoksuu tienpenkoilla, ja talvikankeudesta vertyvä potkuni jättää jälleen yhden polkijan irvistämään perääni ylämäessä. Takarenkaan heittämä sulamisvesi noruu nilkoissani, mutta kevät on tuonut lämmön takaisin aurinkoon, joka lämmittää ilmavirran leppeäksi. Tervetuloa kesä!

Kesä

Kesän paras päivä on herännyt häikäisevänä. Tuuli on lämmin ja merikin hymyilee auringossa. Käännän Kickbiken rantaa hipovalle tielle, ja potkin kilpaa kevyen sivutuulen nostattamien aaltojen kanssa. Asvaltti on kuumaa, reunaviiva väreilee silmissäni, mutta lisään vauhtiani. Ei, kiire minulla ei ole, mutta kesäinen maailma ympärilläni pakottaa kiihtyvään liikkeeseen. Haluan ehtiä, nähdä ja edetä!

Pitkät potkut painavat lautaa tienpintaan, ja vauhti viilentää helteessä hikoavaa otsikkoa. On vain potku ja tie - eikä kumpikaan lopu ennen syksyä.

Syksy.

Taas sataa. Pujottelen lätäköiden välissä liukkaiden lehtien päällä tasapainoillen. Kaatosade pimentää iltaa vielä mustemmaksi, ja manailen hulluuttani joka sai minut tarttumaan kickbiken kahvoihin autonavaimien sijasta. En taaskaan osannut jättää menopeliä talviteloille tarpeeksi aikaisin.

Rapa lentää ja vesipuro jatkaa matkaansa kypärän reunasta selkärankaa pitkin. Loistokeli.

Kurjuuden maksimointi saavuttaa vähitellen äärirajansa, ja alan jopa viihtyä keskellä syysmyrskyä. Tällainen sää ei ole ihmisiä varten, mutta onhan ainakin tilaa potkia pitkin märkinä kiiltäviä katuja.

Talvi

Pakkasilma huurruttaa hengityksen pilveksi tähtikirkkaassa yössä. Muutama sentti ensilunta on peittänyt lähikalliot, ja lammen jään lakaissut tuuli on jättänyt seepraraitoja rantojen tuntumaan. Ensimmäisen kelkkayön näyttämö on täydellinen.

Liu'un rannalta kuunvaloon kohti lammen keskustaa, ja jätän jälkeeni merkilliset jalanjäljet. Potkukelkka kulkee kevyesti piikkarien puraistessa jäänpintaa reippaalla tempolla, ja kiitorata kohti puolikuuta on avoin.

Pyörteilevä lumikidepilvi paljastaa potkijan reitin, kun toisen kerran katsoessasi kelkka on jo näkymättömissä.

AH-95

Oppaan alkuun


Sananen potkukelkkailusta

Keväisin, kun tie on käynyt liian kaljamaiseksi ja hangenpinta kovin syöväksi suksenpohjalle, niin ei viitsi eikä raskikaan enää kovin paljon hiihtää, ja kun ilmatkin ovat vielä vähän liian raikkaat potkuharjoitusten aloittamiseksi, niin silloin on parahin potkukelkan keli. Silloin sopii kelkan kanssa tielle lähteä ja taivalta tehdä. Ja ken on kerrankin keväisenä talvi-iltana potkurimatkan tehnyt, hän uusii sen heti tilaisuuden tullen ja käyttää yhä rakkaammaksi käyvää ajokkiaan kaikilla mahdollisilla taipaleilla.

Ja todellakin, miten hauskaa on jo katsoa tuollaista kelkkailijaa. Tyynesti, harvakseen rauskahtaa hänen jalkansa tiessä; hartiat kumartuvat hieman kuin vauhtia kiitäen, ja vähäisistä ponnistuksista huolimatta se on pian huimaava. Jälkeen siinä jää suksimies ja issikka, puhumattakaan jalan käyjästä, joka vilahtaa kelkkailijan silmissä kuin sanomalankapylväs. Ja miten taitavasti kelkka kaartaa mutkissa ja sivuaa vastaan tulevaansa. Ei siinä tarvitse yhteenajoja ja kompastuksia peljätä. Kuin hieno virpa taipuu ja tottelee potkuri ohjaajansa tahtoja ja nykäisyjä. –"Potkuri" ! Se on vähän harhaanjohtava nimi niin säyseälle kaverille.

Jos kelkkailija tasaisella ajaakin komeasti, on sen vauhti myötäleissä vallan huimaava. Äkkinäinen ohjaaja siinä joutuu melkein sekaisin ja heikkopäisen katsojan sydäntä alkaa ellottaa. Sillä mikä niin velhosti alas mäkeä menneekään ja niin huimista käänteistä kunnialla selvinnee kuin tottunut kelkkailija jyrkkiäkin teitä viillättäessään. Siinä on jotain koskenlaskun tenhoa tuossa kelkkailijan mäenlaskussa. Ja yhtä tarkkana kuin perämiehen, täytyy ohjaajan jalaksillaan seistä. Silmä ei saa rävähtää eikä käden tai jalan nykäisy pettää, ei olla liian arka enempi kuin voimakaskaan, jos mieli kaitaa mutkikasta jäätikkötietä vauhdin yhä huimatessa onnellisesti tasaiselle tulla. Siinä ei kysytä ainoastaan tarmoa käsissä ja voimaa varressa, vain ehkenpä eniten katseen terävyyttä ja ajatuksen nopeutta sekä sydäntä, joka ei turhista hätkähdä. Potkukelkkailu kysyy harjoittajaltaan miestä, se kehittää hänen miehenominaisuuksia, rohkeutta ja tarmoaan – niin henkistä kuin ruumiillistakin. Siksi sen harrastaminen raikkaassa ilmassa kuvankauneina kevättalven iltoina on erittäin suositeltavaa.

Tulkoon tässä mainituksi, että Liittomme on ottanut potkukelkkailun kilpailuohjelmaansa ja että ajanollen kokemusten perusteella se tullaan mahdollisesti ottamaan mestaruuslajeihinkin. Piirikuntien, joissa yleisemmin kelkkaillaan, on syytä järjestää kilpailuja tässä jo käytännöllisesti hyödyllisessä ja peräti hauskassa urheilulajissa.

Nimimerkki Tossun kirjoittama pakina julkaistiin Työväen urheilulehdessä nro 20 vuonna 1915.

Oppaan alkuun


Potkien eteenpäin

Mikäli olet tätä opasta lukiessasi tuntenut kiinnostuksesi potkukelkkailuun heräävän, sinun kannattaa ottaa yhteyttä lajin harrastajiin. Toistaiseksi järjestäytynyt potkukelkkailutoiminta Suomessa on suhteellisen vähäistä, mutta apua alkuun pääsemiseksi saat kyllä, olitpa kotoisin mistäpäin tahansa. Jos kelkkailukärpänen pörrää jo päässäsi potkuttelemaan pakottaen, älä epäröi kysellä lisätietoja:

info@potku.fi

Oppaan toimitti keportteri Esa Mononen

Oppaan alkuun