Aamun juuri valjettua heräsimme täynnä intoa aloittaa kauan suuniteltu matka. Söimme nopeasti ja painuimme matkaan. Jo ensi metreillä saatoimme todeta päivän säätilan olevan retken kannalta heikon. Voimakas vastatuuli tulisi vaikeuttamaan jo ennalta rankaksi tiedettyä ensimmäistä etappia Turkuun, joka oli sitäpaitsi saatava päätökseen hyvissä ajoin ennen pimeän tuloa, sillä silloin ei laivoja enää lähtisi satamasta. Uskoimme heikon alun olevan kuitenkin pikemmin tilapäistä huonoa onnea, kuin enne koko hanketta kohtaavista vaikeuksista ja muutamalla potkulla saatoimme retkikuntamme Kannelmäen kyläpahaseen. Täällä luovutti Salin suuren osan vasta perillä tarvitsemaansa välineistöä luotettavaksi tuntemallemme Tuomas Talalle, kuljetettavaksi määränpäähän sovittuun aikaan. Itse olin hankkinut kantajan jo joitakin päiviä aikaisemmin. Varsinainen retki saattoi näin päästyämme eroon liiasta painolastista alkaa.

Liu'uimme kevyesti halki hiljaisten, aamu-usvaisten esikaupunkien epätodelliselta tuntuvaa määränpäätä kohden, kuten niin monesti tulisimme seuraavien vuorokausien aikana tekemään. Safarilla on liikkeelle lähdettävä aamun juuri valjettua, jotta valoisa ja rauhallinen, helteetön, kaikin puolin paras vuorokaudenaika potkulautailuun saadaan hyödynnettyä. Matkaa ei voi retken tässä vaiheessa selkeällä tavalla käsittää. On vain päivätaival, toinen ja muutama lisää, kunnes huomaa olevansa melkein perillä, ja vasta siinä vaiheessa alkaa ajatella, miltä tuntuu potkia ne muutamat peninkulmat, jotka erottavat matkalaisen määränpäästään. Taitoimme taivalta halki tuttujen maisemien aina Kirkkonummelle asti. Tätä pitemmälle emme olleet ennen retkiämme ulottaneet. Jo kolmatta kertaa tunsimme safarin vasta nyt varsinaisesti alkavan. Ensimmäisen tauon pidimme paikallisessa taukopaikassa, jossa jo oli muutamia paikallisia asukkaita tarinoimassa. Emme kuitenkaan liittyneet heidän seuraansa, vaan kuuntelimme sivusta näiden alempaan kastiin sijoittamiemme ihmisten huvittavaa puhetta. Pian jatkui matka hyvää vauhtia ensi-innon jouduttamana. Noin neljä peninkulmaa edettyämme teimme puhelimitse ensimmäisen yrityksen itsemme järjestämiseksi johonkin sopivaan laivaan, toistaiseksi tuloksetta. Matka eteni sangen joutuisasti, mutta ehkä navakasta vastatuulesta johtuen alkoi se myös painaa potkijoita. Niinpä hidastimme jonkin verran nopeuttamme, sillä olimme tosiaan hieman aikataulusta edellä. Tästä eteenpäin oli viimeistään selvää, ettei pitkiä taipaleita voi taittaa kovalla vauhdilla, vaan rauhallisella, peräänantamattomalla sitkeydellä.
Iltapäivällä pidimme tauon Salon kaupungissa, söimme hiukan ja lepäsimme. Jatkaessamme matkaamme lähdimme kiertämään heikosti kulkuvälineillemme soveltuvaa tienpätkää ajautuen kuitenkin aivan liiaksi sivuun reitiltämme. Korjatessamme kurssia tuhraantui aikaa, tosin tällä kertaa vain vähän. Tästä lähin kuitenkin seuraisimme pääväyliä ja suunniteltua reittiä, milloin vain mahdollista. Pian saimme toisella yrittämällämme varattua tuttavamme avulla paikan erääseen illalla lähtevään laivaan. Nyt oli selvä saapumisaika Turkuun määrätty - ennen laivan lähtöä - mutta vastatuuleen edelleen ponnistellessamme vähenivät voimamme tasaisen varmasti. Viimeiset peninkulmat olivat piinaavaa etenemistä hiljaisella vauhdilla ajan kyllä hyvin riittäessä, mutta vastatuulen verottaessa pienimmässäkin vauhdissa matkalaisten voimia. Hieman helpotusta toi ystävämme, herra Hernelahden, yllättävä kohtaaminen päivän jo painuessa iltaan. Hänet tulisimme vielä tapaamaan matkallamme, mikäli saapuisimme Etelä-Ruotsiin määräajassa. Saavuimme kuin saavuimmekin hyvissä ajoin perille. Vielä oli aikaa kumota rentouttavat kolpakolliset olutta satamassa ennen retkikuntaamme ihmettelevien ja ihailevien katseiden saattelemaa laivaan astumista.
Nämä tuopit ja muutamat muut laivassa ensimmäisen, raskaan etapin läpiviennin kunniaksi kumotut juhlajuomat uuvuttivat pian kertojan, joka, todettakoon tässä - onnekseen, uupuneena, mutta onnellisin mielin asettui levolle pian puolenyön jälkeen, toisen safaristin vielä jatkaessa iloitsemistaan ja aatteen levittämistä hyvässä seurassa. Miltei heti laivaan astuttuamme tapasimme kuitenkin neljä toverusta, joiden sietää tulla tässä mainituiksi, sillä heistä saimme vankkumattomat seuralaiset retkelle ja heidät tullaan tässä kertomuksella haikeudella mainitsemaan vielä useasti. Haikeudella, sillä vain kahden alkuperäisen matkalaisen kunto osoittautui riittäväksi kovaan koitokseen näiden neljän jäädessä yksi toisensa jälkeen matkalle. Herrat Aalborg - Tanskalaista alkuperää; lähes kotimaastoissaan eteläisessä Ruotsissa, aina luotettavat Skottilaiset Bowmore ja Teachers, sekä Itävaltalainen sitkeähenkinen matkaopas Stroh osoittautuivat sekä innokkaiksi lähtemään matkaamme, että kelvollisiksi, sillä muitakin halukkaita oli, mutta päätimme rajoittaa retkikunnan koon kuuteen.

Lauantaina 15. 7.

Heräsimme aamuun hieman väsyneinä taitetun matkan rasituksista ja illan iloisesta juhlinnasta. Herr Salin oli melko voipunut ja huonovointinen kaiketi rajun merimatkan takia. Niinpä astuimme varsin verkkaan maihin ja jatkoimme satamasta vain jonkin matkaa tarkoituksenamme löytää rauhaisa leposija kuivalta maalta, jotta voisimme aloittaa varsinaisen taivalluksemme hyvissä voimin. Keräilimmekin voimia aina iltapäivään saakka syöden välillä varovasti kunnes matkapahoinvointi viimein hellitti.
Olimme saapuneet laivalla suuren Tukholman kaupungin keskustasta pohjoiseen, ja kun matkamme johti etelään, taivalsimme edelleen verkkaan halki kaupungin tutustuen pintapuolin paikallisen kuninkaan linnaan ja muihin katselemisen arvoisiin paikkoihin. Olihan safarimme tarkoitus myös hakea uusia kokemuksia ja tutustua kaukaisiin maihin. Löysimme Amerikanskotti McDonaldin pitämän ravitsemusliikkeen, jossa tilasimme kunnon aterian, havaiten sen matkamiehelle erinomaiseksi vatsantäytteeksi. Käytimme näitä tunnettuja ruokaloita vielä usein retkellämme ja voimme niitä myös tuleville safaristeille suositella. Kun näin olimme kuluttaneet aikaa sekä merimatkasta toipumiseen, että kaupunkiin tutustumiseen, olikin yllättävää, kuinka hyvän päivätaipaleen saimme iltaan mennessä taitettua.
Potkimme kaupungin tomut jaloistamme jatkaen marssijärjestyksessämme; Teachers ja Stroh vasemmallani, Aalborg ja Bowmore oikealla puolellani Salinin halkoessa milloin tuulta, milloin pitäessä perää. Ohitettuamme Flemingsbergin huomattavan esikaupunkialueen alkoi asutus harventua muuttuen aika-ajoin jopa metsämaastoksi. Muutaman kerran tienristeyksissä suuntaa otettuamme lähestyimme seuraavaa kaupunkia, Södertäljeä, pitkin valtatietä, jota autoissaan matkaavat ruotsalaiset pyyhkivät ohitsemme kovalla vauhdilla sivuilleen katsomatta, kallioisia metsiään ja safarifilosofiaa milloinkaan näkemättä. Alkutaipaleemme kulki useastikin tällaisia suuria teitä pitkin, joita ei tavoitteenaan kaukaiset maat taivaltava safaristi saa hyljeksiä niiden meluisuuden tai vihamielisten alkuasukkaiden vuoksi, sillä milloin lähtee matkalainen kulkemaan pitkin pieniä polkuja tuntemattomassa maassa ilman karttaa, tai vain epämääräisen kartan opastamana, kohtaa hän umpikujia ja väärään suuntaan johtavia teitä, jotka eivät jouduta matkaa, vaan uuvuttavat sekä ruumiin että mielen.
Södertäljen ohitimme jo helposti juuri kaupunkiin vaivautumatta, sillä tarkoituksemme oli jatkaa vielä jonkin matkaa ennen yöpymistämme. Pian aukeni edessämme ruotsalainen maaseutu kauneimillaan; kuulas ilta, kuiva kumpuileva tie halkoi vaaleanharmaana tuleentuneen ruskeankeltaista, orastavan vaaleaa ja tammenlehvän syvää vihreää pelto- ja metsämaisemaa milloinkaan nousematta suurille mäille, milloinkaan katkeamatta, yhtenäisenä kevytkulkuisena nauhana jouduttaen matkaa yllättävän nopeasti, vastatuulenkaan rasittamatta. Illan vielä pimentymättä päätimme pystyttää ensimmäisen leirimme. Valoisassa, jotta ensi kerrasta lähtien osaisimme tehdä sen ripeästi aikaa ja kärsivällisyyttä tuhlaamatta. Muutaman kerran leiriä seuraavina päivinä pystytettyämme ja purettuamme saimme sen kokoon tahi taas matkakuntoon muutamissa minuuteissa, pimeässä sekä valoisassa, mikä olennaisesti helpotti matkantekoa.

Sunnuntaina 16. 7.

Ensimmäinen aamu safarileirissä. Tässä vaiheessa viimeistään tuntee olevansa safarilla. Sää on tänään viileä
Olimme valinneet leiripaikkamme hieman sivuun maantieltä ja siten suojaan mahdollisilta ohikulkevilta varastelevilta alkuasukkailta. Hieman erinomaista paikallista ruokaa - Blåbärssoppaa - aamiaiseksi ja tien päälle etsimään paikkaa, josta matkamies saa kahvia. Oli kuitenkin sunnuntai, paikallisen uskonnon mukainen pyhäpäivä, ja kahvitupaa oli vaikea löytää. Vasta kolmannella kymmenennellä kilometrillä ollessamme osui matkalle yksi noista mitä tarpeellisimmista, matkalaisille aina auki olevista huoltoasemista. Liekö tämän, vai kesäsafarille niin tyypillisen rauhaisan aamun syyksi laskettava, että aamupäivä edettiin nopeasti, ja taivallettiin kohtuullinen matka ennen sateen alkamista.
Se alkoi yksittäisinä pisaroina silloin tällöin. Hitaasti se kiihtyi toistuviksi, muutaman metrin välein osuviksi tipoiksi ja edelleen hitaasti kevyeksi sateeksi, aivan kuin pilvet olisivat ajaneet edelleen hyvää vauhtia pitävää Safaria takaa, leikitelleet sen kanssa kuin voitonvarma saalistaja ja vähitellen saavuttaneet. Sitten, jonkin matkaa ennen Nyköpingiä sade alkoi ajaen meidät sillan alle. Se ei loppunutkaan tavallisen kesäsateen tavoin pian alettuaan, vaan laantui voimistuakseen uudelleen toivon jo viritessä, piiskaten taasen voimalla vain hetken. Sateen hieman laannuttua uskaltauduimme uudestaan matkaan kastuaksemme taas. Nyt olimme kuitenkin saapuneet kaupunkiin, jossa pääsimme suojaan paikalliseen pizzeriaan. Tilasimme ruokaa ja söimme, nälkäisiä kun olimme, ja söimmekin niin kauan, että sää ehti seljetä. Tästä eteenpäin reittimme alkoi loitota valtatiestä, sillä olimme päättäneet lähestyä seuraavaa suurempaa asutusta, Norkköpingiä, eteläistä Kolmårdenin reittiä. Maasto muuttui mäkiseksi, ja samalla lähes asumattomaksi Safarimme kerätessä potentiaalienergiaa iltaa varten.
Taas alkoivat synkät pilvet kerääntyä yllemme. Sateen tulon saattoi jo aavistaa, ja koska ilma oli kylmennyt, päätimme pysytellä kuivina, mikäli mahdollista. Poikkesimme sankkaan kuusikkoon eräästä tienmutkasta ja havaitsimme sattumalta paikalle kyhätyn, ehkä tilapäiseksi safarileiriksi tarkoitetun katoksen. Tähän suojaan me juoksimme nyt jo rankaksi yltyneessä sateessa. Paikka oli erinomainen leiritulen virittämiseen, joten ryhdyimme heti toimeen. Märät polttopuut ja sytykkeiden vähäisyys miltei ajoivat meidät epätoivoiseen yritykseen ruokkia tulta jo uupumuksen merkkejä osoittavalla toverillamme Teachersilla, mutta siihen ei meidän lopulta tarvinut turvautua. Lämpimän tulen loimotessa saatoimme kuivatella vaatteemme, ilman vain parin askelen päässä ollessa täynnänsä maata piiskaavia, läpinäkymättömän vetisen muurin muodostavia pisaroita. Niiden harvojen vaunuissaan kyyhöttäneiden ohikulkijoiden, jotka eivät uskaltautuneet paikalle jäämään, hämmästys on ollut suuri, mikäli he ovat huomanneet Safarimme vähäpukeisena ja iloisin mielin nauttivan elämästään tien suunnasta lähes huomaamattoman tulen lämmössä mittarin näyttäessä muuten vain hieman yli kymmentä lämpöastetta. Viivyimme katoksessa tunnin jos toisenkin sateen vain jatkuessa, mutta mielialan silti kohotessa. Aloin kirjoittaa tarinaamme jälkipolville toivoen, että kotiinjääneet ystävämme jossakin vaiheessa pääsisivät sen lukemaan. Söimme jonkin verran tulella lämmittämäämme ruokaa.
Tänä aikana Teachersin kunto alkoi nopeasti heiketä, mutta hän kykeni jatkamaan, kun jo illan tehdessä tuloaan lähdimme pilviverhoon repeytyneen aukon saattelemana jälleen etenemään. Herrojen Dylan ja Mercury innostamina olimme kulkeneet peninkulman verran, kun taivas alkoi taas vääjäämättä laskeutua niskaamme. Tällä kertaa emme välittäneet juuri hakeutua suojaan, vaan jatkoimme antaen vaatteidemme kastua. Uskoimme pilviverhon lopulta hajoavan ja auringon kuivaavan matkalaiset. Ellei vielä tänään, niin ehkä yön yli potkittuamme. Yllättäen toverini Salin huomasi tien oikealla laidalla opasteen, jonka teksti: Östgöta Tredagars, kertoi lähistöllä majailevista aateveljistämme. Suurella innolla ja riemulla otimme tämän tiedon vastaan, eikä aikaakaan, kun poikkesimme jälleen tieltä, nyt löytäen kokonaisen majoituskylän ruokailu- ja televisiotelttoineen. Meitä kohdeltiin hyvin ystävällisesti, joskin pienen hämmennyksen saattelemana, eikä pasta-annos tuulelta ja sateelta suojaavalla oleskelutilalla katettuna houkutellut jatkamaan matkaa välittömästi. Tänne jäimme säätietoja kuulostelemaan, jolloin suureksi riemuksemme näimme elävää kuvaa potkukelkkailijoista, joille kohtalo oli määrännyt vielä ankarammat, märemmät, olosuhteet kuin meille. Tällaisesta olimme jonkin verran aiemmin mielialaa kohottaaksemme veistelleet synkkämielisiä kaskuja, mutta todiste siitä, että jotkin olivat ojamme sijasta todella joutuneet allikkoon sai meidät jatkamaan matkaamme pienistä valittamatta, uudella innolla ja Jumalaa kiittäen.
Eräs syistä eteläisen reitin valintaan Nyköpingistä Norrköpingiin oli mahdollisuus tavata tällä metsäalueella runsaslukuisina esiintyviä suurpetoja, jollaisia Safareilta on kautta aikain haluttu matkamuistoiksi, milloin tuuheina taljoina, milloin komeana lapiosarvisena päänä tuvan seinää komistamaan. Koska safarimme on pieni, ja matkaa vielä runsaasti jäljellä emme aio kantaa suuria taakkoja, mutta pian voimme vain todeta palaavamme aivan tyhjin käsin. Eläintarha on tältä päivältä suljettu.
Harkitsemme hetken leiriytymistä tähän ja aamuista metsästysretkeä. Päätämme kuitenkin jo koituneiden viivästysten vuoksi matkan jatkumisen tärkeämmäksi ja käännämme letkamme tästä merenrantaan asti ulottuvaan myötäiseen. Vauhdikkaat laskut kylmettävät matkamiehen tehokkaasti öisen kostean ilman vain lisätessä vaikutusta, joten olen kiitollinen merenpinnan tummalle varjolle sen noustessa meitä vastaan lähes jalkoihimme asti. Käännämme kulkumme oikeaan hiljaa kohisevan aallokon jäädessä vasemmalle puolelle, korkeiden kallioiden vartioidessa Aalborgin ja Bowmoren apuna oikeata sivustaamme. Tällä tavoin matkatessamme on ainoana uhkanamme tietä matkaavat satunnaiset alkuasukkaat, jotka saattavat kaupungin juhlamenoista palata hurjina ja edelleen hurmostilassa. Muuten on maisema mitä mainioin öiseen matkantekoon kaukana edessä loistavan kaupungin jättimäisen soihdun toimiessa suunannäyttäjänä. Tällä kohtaa ei ole otollisia leiripaikkoja, ellei halua kiivetä ylös kallioille. Hieman etäämpänä saavumme kaupunkia ympäröivälle tasankoalueelle, mutta täällä maasto on soista, avointa ja märkää kuin ilma. Joudumme jälleen valtaväylälle, joskin se on tällä kertaa rauhallinen. Alkava tihkusade kuitenkin heikentää näkyvyyttä pakottaen etsimään leiripaikkaa, vaikkei sopivia seutuja ole näkösällä. Yö alkaa olla jo pitkällä. Poikkeamme hieman sivuun käyttäen tienparannustöiden sulkemaa, keskeneräistä kulku-uraa ja havaitsemme työmaan valoissa lähes tien vieressä yksinään kasvavan jykeväntuuhean tammen, joka seisoo siinä kuin uhmaten maailman asfaltoitumista ja autojen ylivaltaa. Koska koemme olevamme puuvanhuksen kanssa samassa vuotavassa veneessä, päätämme asettua sen oksien suojaan yöksi. Joudumme raivaamaan polttavia nokkoskasvustoja saadaksemme sijaa teltallemme, mutta parempaakaan paikkaa emme jaksa etsiä. Uupuneina vaivumme uneen lämpimien makuusäkkiemme syliin, huolimatta kaikkialle ulottuvasta märkyydestä.

Maanantaina 17. 7.

Aamun raikkaat äänet; muutaman askelen päästä jyräävät autokolonnat ja työmiesten maanantaiaamuiset huudot herättivät meidät vasta aamupäivällä. Edellisen päivän rasituksista palautuessamme olimme nukkuneet sikeästi ja hyvin. Koska paikka oli epämiellyttävä aamuruokailuun, keräsimme leirimme hetimiten kokoon ja astuimme tielle. Emme tosiaan olisi löytäneet tätä parempaa suojaa illalla. Puu oli yksinäinen ja Norrköpingin kaupunki alkoi muutaman potkunmitan päässä. Tutut kultaiset kaaret siinä, missä maaseutu muuttui kaupungiksi nostivat mielialaamme. Saimme nauttia aamiaisemme McDonald'silla. Löysimme ravintolasta myös meille korvaamattoman arvokkaan kartan, jonka saimme ostettua muutamalla vaivaisella kruunulla. Siitä kävi selville Ruotsin kaikkien McDonald's ravintoloiden sijainti, joten se tavallisten karttatietojen lisäksi kertoi meille tulevista virkistys- ja ruokailutauoista. Emme olleet enää paikallisten asukkaiden tietämättömyyden, harvojen opasteiden ja epämääräisen, tosin koko Ruotsin valtakunnan kattavan karttamme varassa. Varmistuimme nyt myös siitä, että matka Linköpingistä eteenpäin olisi aikaisempaa asumattomampaa korpimaata, sillä McDonald'seja löytyisi enää parinsadan kilometrin välein
Norrköpingin laajat vihreät nurmikentät tervehtivät meitä suunatessamme ulos kaupungista kohti Linköpingiä. Siellä olisi ystävällismielisen Linköpings OK:n maja, jolla olin aiemmilla matkoillani joskus yöpynyt. Tällä kertaa toivoimme saavamme sieltä suojaa iltapäivän tauollemme. Vähäisen, jo tutuksi käyneen koukkauksen tehtyämme pääsimme ensin valtatien etelä, sitten pohjois-, ja taas eteläpuolella kulkevalle maaseutua halkovalle ja pikkukyliä yhditävälle kauniille tielle, jota pitkin oli hyvä potkutella. Maisemien kauneus rauhoitti saaden kuvittelemaan tällaisessa tilanteessa toisinaan innostuvaa ystäväämme, herra Nurvoa, kameroineen tähtäilemässä ja vanhoja kirkkoja tutkimassa. Meillä ei ollut sellaiseen aikaa eikä intoa. Nautimme matkasta.
Ollessamme valtatien pohjoispuolisella osuudella tunnettua Götan kanaalia ylittämässä, sattuivat samaan suuntaan matkalla olleet isä ja poika jonkin aikaa seurailemaan reittiämme, ja kuten tällaisissa tilanteissa usein kilpailuhenkiselle ihmisluonnolle käy, aloimme kiihdyttää vauhtia molempien yrittäessä parhaansa mukaan todistaa kuntonsa. Koska tällainen varomaton toiminta saattaa olla Safarille vaaraksi jätimme pian kisan pitääksemme ruokailutauon. Kilpakumppanimme jatkoivat isä edellä tyytyväisenä koitoksen lopputulokseen, poika perässä henkeä haukkoen. Lepohetkemme aikana, matkalaisten levähdyssijaksi rakennetulla huoltoasemalla tapasimme joitakin Saksalaisia matkailijoita, joiden kanssa vaihdoimme harvoja sanoja heidän kielitaitonsa rajoittaessa keskustelua.
Lepo olikin tarpeen, sillä tästä eteenpäin pääsi tänään vastainen tuuli puhaltamaan yli laajojen peltoaukeiden hidastaen matkantekoa. Muutama seuraava peninkulma oli koettelevaa puurtamista hyvin loivaa ja pitkää mäkeä ylös, toista alas maisemien yksitoikkoisuuden lisätessä vastatuulen masentavaa voimaa. Tällaisilla hetkillä alkaa hunokuntoisen safarin vauhti hiipua ja aikaa kuluu. Tunsimme kuitenkin olevamme voimissamme, joten lisäsimme vain tahtia koettaen pitää keskinopeutemme vakaana.
Saavuimme Linköpingin laaksoon ja lähdimme kiertämään kaupunkia vasemmalta, sillä tiesimme LOK-gårdenin sijaitsevan kaupungin etelälaidalla metsän reunassa. Muuta emme sitten tienneetkään. Aikamme harhailtuamme alkoi seutu näyttää tutulta ja pian talutimme Kickbikemme katoksen alle suojaan. Maja oli lukittu, mutta saatoimme lepäillä sen reunustalle sijoitetuilla penkeillä. Levitimme makuupussimme ja annoimme alkuasukkaiden rauhassa ihmetellä keskipäivän siestaamme.