The Safari

matkakertomus reitiltä Helsinki-Hässleholm, AD 1995










Omistettu matkalle
jääneiden tovereidemme
Aalborgin
Bowmoren
Stroh'n
ja
Teachersin
ystäville.









Helsingissä 14.11.1995




















Bok I


Matkavalmistelut









Jo edellisestä syksystä, suunnilleen Orimattilaan suuntautuneen pitkän retken päivistä lähtien, oli mielissämme kytenyt aate tämän vaativan, eli epäilemättä muistorikkaan matkan toteuttamisesta, kilometrien nujertamisesta peräänantamattomalla uurastuksella.
Tarkoituksenamme oli taittaa taivalta läpi naapurimaamme Ruotsin vain vähän tuntemiemme seutujen halki, määränpäänä Hässleholmin kaupunki, jossa järjestettäisiin suuri suunnistustapahtuma onnistumisemme kunniaksi. Onnistuminen, se ei olisi selvää ennen viimeistä potkua ja kaupungin rajaa. Ensimmäinen etappimme olisi Turun satamakaupunki, josta toivoimme pääsevämme Ruotsiin kulkevan laivan kyytiin. Jo tämä taival voisi uuvuttaa heikon matkalaisen. Sitten halki Södermanlandin lukuisten kaupunkien, yli Norrköpingin suistoalueiden Smålannin korpiin, matkan vaikeimpaan osuuteen, jonka jälkeen Skånen aurinkoiset, alavat viljelysaukeat vihdoin levittäytyisivät allamme.
Aatteen isä ja innoittaja oli vastikään seurueeseemme liittynyt Herr Salin, kaikille meille kylläkin jo pitkään tuttu ja tunnettu esimerkillisestä sitkeydestään ja kyvystään selviytyä ankarista ruumiillisista rasituksista. Tämän lisäksi oli Salin ollut seuramme perustamisesta lähtien jollakin tavoin mukana, vasta nyt innostuen potku-urheilusta toden teolla. Tämän vuoksi emme epäilleetkään hänen kykyään ehdottamansa koitoksen läpiviemiseksi, mikäli se suinkin olisi mahdollista. Ensimmäisen kerran muistelen ehdotuksen lausutuksi saunan lauteilla, päivän rasituksia harteilta karistaessamme. Kaikki eivät suinkaan olleet heti taipuvaisia uskomaan retken onnistumismahdollisuuksiin, mutta se ei vähimmässäkään määrin lieventänyt matkaintoa. Niiden kahden miehen intoa, jotka uskoivat kykenevänsä koitokseen ja joilla oli tilaisuus siihen ryhtyä.

Talvi kului ajatusta sulatellessa, harjoituksissa ja kesää odotellessa, toisin kuin monella muulla potkuaatteen miehellä. Käytiinpä lämpimien päivien kerran sulattaessa nietokset rannikkoseudulta Porvoon kaupungissa raikkaalla oluellakin. Kevään vihdoin tultua ei liene kulunut päivääkään tossunpohjan napahtamatta asfalttiin jomman kumman safaristin toimesta. Ken kävi Hangossa*, ken Lappeenrannassa harjoitusmatkoilla. Heinäkuun puolivälissä oli matkasuunitelma selvä, ja miehet valmiina lähtöön.

Torstaina 13.päivänä 7:ttä pakkasin varusteeni; korjausvälineet, yhdet vaihtosukat ja alushousut, tuulitakin, urheilutrikoohousut, craftin paidan ja lompakon. Lisäksi päälläni oli suunnistuspuku sekä potkulaudassani juomaleili. Nämä varusteet luettelin ohjeeksi tuleville safaristeille, sillä ne olivat riittävät ja ehdottoman tarpeelliset alusvaatteita lukuunottamatta.(Niitä saa matkamies joka kylästä) Yöpymistä varten retkikunnallamme oli makuupussit ja yksi teltta.
Selvitin vanhan velkasuhteeni ja suuntasin Koivukylän kautta potkukelkkailijoiden pyhättöön Alankotielle saamaan viimeisen voitelun. Täällä haltuuni annettiin AguSport etusivulaukut, joista oli matkalla arvaamatonta hyötyä (lisättäköön tarvikeluetteloon). Kokoonnuimme lähtöasemaamme Pakilan kaupunginosaan, tutkimme safarimiesten Indurain, Jalabert, Zülle tekniikkaa ja varustusta, sekä jaoimme majoitusvälineistön (teltta) Salinille, ennen kuin vaivuimme voimia antavaan uneen.





















Bok II


Alkuvaikeuksia









Perjantaina 14. 7.

Aamun juuri valjettua heräsimme täynnä intoa aloittaa kauan suuniteltu matka. Söimme nopeasti ja painuimme matkaan. Jo ensi metreillä saatoimme todeta päivän säätilan olevan retken kannalta heikon. Voimakas vastatuuli tulisi vaikeuttamaan jo ennalta rankaksi tiedettyä ensimmäistä etappia Turkuun, joka oli sitäpaitsi saatava päätökseen hyvissä ajoin ennen pimeän tuloa, sillä silloin ei laivoja enää lähtisi satamasta. Uskoimme heikon alun olevan kuitenkin pikemmin tilapäistä huonoa onnea, kuin enne koko hanketta kohtaavista vaikeuksista ja muutamalla potkulla saatoimme retkikuntamme Kannelmäen kyläpahaseen. Täällä luovutti Salin suuren osan vasta perillä tarvitsemaansa välineistöä luotettavaksi tuntemallemme Tuomas Talalle, kuljetettavaksi määränpäähän sovittuun aikaan. Itse olin hankkinut kantajan jo joitakin päiviä aikaisemmin. Varsinainen retki saattoi näin päästyämme eroon liiasta painolastista alkaa.

Liu'uimme kevyesti halki hiljaisten, aamu-usvaisten esikaupunkien epätodelliselta tuntuvaa määränpäätä kohden, kuten niin monesti tulisimme seuraavien vuorokausien aikana tekemään. Safarilla on liikkeelle lähdettävä aamun juuri valjettua, jotta valoisa ja rauhallinen, helteetön, kaikin puolin paras vuorokaudenaika potkulautailuun saadaan hyödynnettyä. Matkaa ei voi retken tässä vaiheessa selkeällä tavalla käsittää. On vain päivätaival, toinen ja muutama lisää, kunnes huomaa olevansa melkein perillä, ja vasta siinä vaiheessa alkaa ajatella, miltä tuntuu potkia ne muutamat peninkulmat, jotka erottavat matkalaisen määränpäästään. Taitoimme taivalta halki tuttujen maisemien aina Kirkkonummelle asti. Tätä pitemmälle emme olleet ennen retkiämme ulottaneet. Jo kolmatta kertaa tunsimme safarin vasta nyt varsinaisesti alkavan. Ensimmäisen tauon pidimme paikallisessa taukopaikassa, jossa jo oli muutamia paikallisia asukkaita tarinoimassa. Emme kuitenkaan liittyneet heidän seuraansa, vaan kuuntelimme sivusta näiden alempaan kastiin sijoittamiemme ihmisten huvittavaa puhetta. Pian jatkui matka hyvää vauhtia ensi-innon jouduttamana. Noin neljä peninkulmaa edettyämme teimme puhelimitse ensimmäisen yrityksen itsemme järjestämiseksi johonkin sopivaan laivaan, toistaiseksi tuloksetta. Matka eteni sangen joutuisasti, mutta ehkä navakasta vastatuulesta johtuen alkoi se myös painaa potkijoita. Niinpä hidastimme jonkin verran nopeuttamme, sillä olimme tosiaan hieman aikataulusta edellä. Tästä eteenpäin oli viimeistään selvää, ettei pitkiä taipaleita voi taittaa kovalla vauhdilla, vaan rauhallisella, peräänantamattomalla sitkeydellä.
Iltapäivällä pidimme tauon Salon kaupungissa, söimme hiukan ja lepäsimme. Jatkaessamme matkaamme lähdimme kiertämään heikosti kulkuvälineillemme soveltuvaa tienpätkää ajautuen kuitenkin aivan liiaksi sivuun reitiltämme. Korjatessamme kurssia tuhraantui aikaa, tosin tällä kertaa vain vähän. Tästä lähin kuitenkin seuraisimme pääväyliä ja suunniteltua reittiä, milloin vain mahdollista. Pian saimme toisella yrittämällämme varattua tuttavamme avulla paikan erääseen illalla lähtevään laivaan. Nyt oli selvä saapumisaika Turkuun määrätty - ennen laivan lähtöä - mutta vastatuuleen edelleen ponnistellessamme vähenivät voimamme tasaisen varmasti. Viimeiset peninkulmat olivat piinaavaa etenemistä hiljaisella vauhdilla ajan kyllä hyvin riittäessä, mutta vastatuulen verottaessa pienimmässäkin vauhdissa matkalaisten voimia. Hieman helpotusta toi ystävämme, herra Hernelahden, yllättävä kohtaaminen päivän jo painuessa iltaan. Hänet tulisimme vielä tapaamaan matkallamme, mikäli saapuisimme Etelä-Ruotsiin määräajassa. Saavuimme kuin saavuimmekin hyvissä ajoin perille. Vielä oli aikaa kumota rentouttavat kolpakolliset olutta satamassa ennen retkikuntaamme ihmettelevien ja ihailevien katseiden saattelemaa laivaan astumista.
Nämä tuopit ja muutamat muut laivassa ensimmäisen, raskaan etapin läpiviennin kunniaksi kumotut juhlajuomat uuvuttivat pian kertojan, joka, todettakoon tässä - onnekseen, uupuneena, mutta onnellisin mielin asettui levolle pian puolenyön jälkeen, toisen safaristin vielä jatkaessa iloitsemistaan ja aatteen levittämistä hyvässä seurassa. Miltei heti laivaan astuttuamme tapasimme kuitenkin neljä toverusta, joiden sietää tulla tässä mainituiksi, sillä heistä saimme vankkumattomat seuralaiset retkelle ja heidät tullaan tässä kertomuksella haikeudella mainitsemaan vielä useasti. Haikeudella, sillä vain kahden alkuperäisen matkalaisen kunto osoittautui riittäväksi kovaan koitokseen näiden neljän jäädessä yksi toisensa jälkeen matkalle. Herrat Aalborg - Tanskalaista alkuperää; lähes kotimaastoissaan eteläisessä Ruotsissa, aina luotettavat Skottilaiset Bowmore ja Teachers, sekä Itävaltalainen sitkeähenkinen matkaopas Stroh osoittautuivat sekä innokkaiksi lähtemään matkaamme, että kelvollisiksi, sillä muitakin halukkaita oli, mutta päätimme rajoittaa retkikunnan koon kuuteen.


Lauantaina 15. 7.

Heräsimme aamuun hieman väsyneinä taitetun matkan rasituksista ja illan iloisesta juhlinnasta. Herr Salin oli melko voipunut ja huonovointinen kaiketi rajun merimatkan takia. Niinpä astuimme varsin verkkaan maihin ja jatkoimme satamasta vain jonkin matkaa tarkoituksenamme löytää rauhaisa leposija kuivalta maalta, jotta voisimme aloittaa varsinaisen taivalluksemme hyvissä voimin. Keräilimmekin voimia aina iltapäivään saakka syöden välillä varovasti kunnes matkapahoinvointi viimein hellitti.
Olimme saapuneet laivalla suuren Tukholman kaupungin keskustasta pohjoiseen, ja kun matkamme johti etelään, taivalsimme edelleen verkkaan halki kaupungin tutustuen pintapuolin paikallisen kuninkaan linnaan ja muihin katselemisen arvoisiin paikkoihin. Olihan safarimme tarkoitus myös hakea uusia kokemuksia ja tutustua kaukaisiin maihin. Löysimme Amerikanskotti McDonaldin pitämän ravitsemusliikkeen, jossa tilasimme kunnon aterian, havaiten sen matkamiehelle erinomaiseksi vatsantäytteeksi. Käytimme näitä tunnettuja ruokaloita vielä usein retkellämme ja voimme niitä myös tuleville safaristeille suositella. Kun näin olimme kuluttaneet aikaa sekä merimatkasta toipumiseen, että kaupunkiin tutustumiseen, olikin yllättävää, kuinka hyvän päivätaipaleen saimme iltaan mennessä taitettua.
Potkimme kaupungin tomut jaloistamme jatkaen marssijärjestyksessämme; Teachers ja Stroh vasemmallani, Aalborg ja Bowmore oikealla puolellani Salinin halkoessa milloin tuulta, milloin pitäessä perää. Ohitettuamme Flemingsbergin huomattavan esikaupunkialueen alkoi asutus harventua muuttuen aika-ajoin jopa metsämaastoksi. Muutaman kerran tienristeyksissä suuntaa otettuamme lähestyimme seuraavaa kaupunkia, Södertäljeä, pitkin valtatietä, jota autoissaan matkaavat ruotsalaiset pyyhkivät ohitsemme kovalla vauhdilla sivuilleen katsomatta, kallioisia metsiään ja safarifilosofiaa milloinkaan näkemättä. Alkutaipaleemme kulki useastikin tällaisia suuria teitä pitkin, joita ei tavoitteenaan kaukaiset maat taivaltava safaristi saa hyljeksiä niiden meluisuuden tai vihamielisten alkuasukkaiden vuoksi, sillä milloin lähtee matkalainen kulkemaan pitkin pieniä polkuja tuntemattomassa maassa ilman karttaa, tai vain epämääräisen kartan opastamana, kohtaa hän umpikujia ja väärään suuntaan johtavia teitä, jotka eivät jouduta matkaa, vaan uuvuttavat sekä ruumiin että mielen.
Södertäljen ohitimme jo helposti juuri kaupunkiin vaivautumatta, sillä tarkoituksemme oli jatkaa vielä jonkin matkaa ennen yöpymistämme. Pian aukeni edessämme ruotsalainen maaseutu kauneimillaan; kuulas ilta, kuiva kumpuileva tie halkoi vaaleanharmaana tuleentuneen ruskeankeltaista, orastavan vaaleaa ja tammenlehvän syvää vihreää pelto- ja metsämaisemaa milloinkaan nousematta suurille mäille, milloinkaan katkeamatta, yhtenäisenä kevytkulkuisena nauhana jouduttaen matkaa yllättävän nopeasti, vastatuulenkaan rasittamatta. Illan vielä pimentymättä päätimme pystyttää ensimmäisen leirimme. Valoisassa, jotta ensi kerrasta lähtien osaisimme tehdä sen ripeästi aikaa ja kärsivällisyyttä tuhlaamatta. Muutaman kerran leiriä seuraavina päivinä pystytettyämme ja purettuamme saimme sen kokoon tahi taas matkakuntoon muutamissa minuuteissa, pimeässä sekä valoisassa, mikä olennaisesti helpotti matkantekoa.


Sunnuntaina 16. 7.

Ensimmäinen aamu safarileirissä. Tässä vaiheessa viimeistään tuntee olevansa safarilla. Sää on tänään viileä
Olimme valinneet leiripaikkamme hieman sivuun maantieltä ja siten suojaan mahdollisilta ohikulkevilta varastelevilta alkuasukkailta. Hieman erinomaista paikallista ruokaa - Blåbärssoppaa - aamiaiseksi ja tien päälle etsimään paikkaa, josta matkamies saa kahvia. Oli kuitenkin sunnuntai, paikallisen uskonnon mukainen pyhäpäivä, ja kahvitupaa oli vaikea löytää. Vasta kolmannella kymmenennellä kilometrillä ollessamme osui matkalle yksi noista mitä tarpeellisimmista, matkalaisille aina auki olevista huoltoasemista. Liekö tämän, vai kesäsafarille niin tyypillisen rauhaisan aamun syyksi laskettava, että aamupäivä edettiin nopeasti, ja taivallettiin kohtuullinen matka ennen sateen alkamista.
Se alkoi yksittäisinä pisaroina silloin tällöin. Hitaasti se kiihtyi toistuviksi, muutaman metrin välein osuviksi tipoiksi ja edelleen hitaasti kevyeksi sateeksi, aivan kuin pilvet olisivat ajaneet edelleen hyvää vauhtia pitävää Safaria takaa, leikitelleet sen kanssa kuin voitonvarma saalistaja ja vähitellen saavuttaneet. Sitten, jonkin matkaa ennen Nyköpingiä sade alkoi ajaen meidät sillan alle. Se ei loppunutkaan tavallisen kesäsateen tavoin pian alettuaan, vaan laantui voimistuakseen uudelleen toivon jo viritessä, piiskaten taasen voimalla vain hetken. Sateen hieman laannuttua uskaltauduimme uudestaan matkaan kastuaksemme taas. Nyt olimme kuitenkin saapuneet kaupunkiin, jossa pääsimme suojaan paikalliseen pizzeriaan. Tilasimme ruokaa ja söimme, nälkäisiä kun olimme, ja söimmekin niin kauan, että sää ehti seljetä. Tästä eteenpäin reittimme alkoi loitota valtatiestä, sillä olimme päättäneet lähestyä seuraavaa suurempaa asutusta, Norkköpingiä, eteläistä Kolmårdenin reittiä. Maasto muuttui mäkiseksi, ja samalla lähes asumattomaksi Safarimme kerätessä potentiaalienergiaa iltaa varten.
Taas alkoivat synkät pilvet kerääntyä yllemme. Sateen tulon saattoi jo aavistaa, ja koska ilma oli kylmennyt, päätimme pysytellä kuivina, mikäli mahdollista. Poikkesimme sankkaan kuusikkoon eräästä tienmutkasta ja havaitsimme sattumalta paikalle kyhätyn, ehkä tilapäiseksi safarileiriksi tarkoitetun katoksen. Tähän suojaan me juoksimme nyt jo rankaksi yltyneessä sateessa. Paikka oli erinomainen leiritulen virittämiseen, joten ryhdyimme heti toimeen. Märät polttopuut ja sytykkeiden vähäisyys miltei ajoivat meidät epätoivoiseen yritykseen ruokkia tulta jo uupumuksen merkkejä osoittavalla toverillamme Teachersilla, mutta siihen ei meidän lopulta tarvinut turvautua. Lämpimän tulen loimotessa saatoimme kuivatella vaatteemme, ilman vain parin askelen päässä ollessa täynnänsä maata piiskaavia, läpinäkymättömän vetisen muurin muodostavia pisaroita. Niiden harvojen vaunuissaan kyyhöttäneiden ohikulkijoiden, jotka eivät uskaltautuneet paikalle jäämään, hämmästys on ollut suuri, mikäli he ovat huomanneet Safarimme vähäpukeisena ja iloisin mielin nauttivan elämästään tien suunnasta lähes huomaamattoman tulen lämmössä mittarin näyttäessä muuten vain hieman yli kymmentä lämpöastetta. Viivyimme katoksessa tunnin jos toisenkin sateen vain jatkuessa, mutta mielialan silti kohotessa. Aloin kirjoittaa tarinaamme jälkipolville toivoen, että kotiinjääneet ystävämme jossakin vaiheessa pääsisivät sen lukemaan. Söimme jonkin verran tulella lämmittämäämme ruokaa.
Tänä aikana Teachersin kunto alkoi nopeasti heiketä, mutta hän kykeni jatkamaan, kun jo illan tehdessä tuloaan lähdimme pilviverhoon repeytyneen aukon saattelemana jälleen etenemään. Herrojen Dylan ja Mercury innostamina olimme kulkeneet peninkulman verran, kun taivas alkoi taas vääjäämättä laskeutua niskaamme. Tällä kertaa emme välittäneet juuri hakeutua suojaan, vaan jatkoimme antaen vaatteidemme kastua. Uskoimme pilviverhon lopulta hajoavan ja auringon kuivaavan matkalaiset. Ellei vielä tänään, niin ehkä yön yli potkittuamme. Yllättäen toverini Salin huomasi tien oikealla laidalla opasteen, jonka teksti: Östgöta Tredagars, kertoi lähistöllä majailevista aateveljistämme. Suurella innolla ja riemulla otimme tämän tiedon vastaan, eikä aikaakaan, kun poikkesimme jälleen tieltä, nyt löytäen kokonaisen majoituskylän ruokailu- ja televisiotelttoineen. Meitä kohdeltiin hyvin ystävällisesti, joskin pienen hämmennyksen saattelemana, eikä pasta-annos tuulelta ja sateelta suojaavalla oleskelutilalla katettuna houkutellut jatkamaan matkaa välittömästi. Tänne jäimme säätietoja kuulostelemaan, jolloin suureksi riemuksemme näimme elävää kuvaa potkukelkkailijoista, joille kohtalo oli määrännyt vielä ankarammat, märemmät, olosuhteet kuin meille. Tällaisesta olimme jonkin verran aiemmin mielialaa kohottaaksemme veistelleet synkkämielisiä kaskuja, mutta todiste siitä, että jotkin olivat ojamme sijasta todella joutuneet allikkoon sai meidät jatkamaan matkaamme pienistä valittamatta, uudella innolla ja Jumalaa kiittäen.
Eräs syistä eteläisen reitin valintaan Nyköpingistä Norrköpingiin oli mahdollisuus tavata tällä metsäalueella runsaslukuisina esiintyviä suurpetoja, jollaisia Safareilta on kautta aikain haluttu matkamuistoiksi, milloin tuuheina taljoina, milloin komeana lapiosarvisena päänä tuvan seinää komistamaan. Koska safarimme on pieni, ja matkaa vielä runsaasti jäljellä emme aio kantaa suuria taakkoja, mutta pian voimme vain todeta palaavamme aivan tyhjin käsin. Eläintarha on tältä päivältä suljettu.
Harkitsemme hetken leiriytymistä tähän ja aamuista metsästysretkeä. Päätämme kuitenkin jo koituneiden viivästysten vuoksi matkan jatkumisen tärkeämmäksi ja käännämme letkamme tästä merenrantaan asti ulottuvaan myötäiseen. Vauhdikkaat laskut kylmettävät matkamiehen tehokkaasti öisen kostean ilman vain lisätessä vaikutusta, joten olen kiitollinen merenpinnan tummalle varjolle sen noustessa meitä vastaan lähes jalkoihimme asti. Käännämme kulkumme oikeaan hiljaa kohisevan aallokon jäädessä vasemmalle puolelle, korkeiden kallioiden vartioidessa Aalborgin ja Bowmoren apuna oikeata sivustaamme. Tällä tavoin matkatessamme on ainoana uhkanamme tietä matkaavat satunnaiset alkuasukkaat, jotka saattavat kaupungin juhlamenoista palata hurjina ja edelleen hurmostilassa. Muuten on maisema mitä mainioin öiseen matkantekoon kaukana edessä loistavan kaupungin jättimäisen soihdun toimiessa suunannäyttäjänä. Tällä kohtaa ei ole otollisia leiripaikkoja, ellei halua kiivetä ylös kallioille. Hieman etäämpänä saavumme kaupunkia ympäröivälle tasankoalueelle, mutta täällä maasto on soista, avointa ja märkää kuin ilma. Joudumme jälleen valtaväylälle, joskin se on tällä kertaa rauhallinen. Alkava tihkusade kuitenkin heikentää näkyvyyttä pakottaen etsimään leiripaikkaa, vaikkei sopivia seutuja ole näkösällä. Yö alkaa olla jo pitkällä. Poikkeamme hieman sivuun käyttäen tienparannustöiden sulkemaa, keskeneräistä kulku-uraa ja havaitsemme työmaan valoissa lähes tien vieressä yksinään kasvavan jykeväntuuhean tammen, joka seisoo siinä kuin uhmaten maailman asfaltoitumista ja autojen ylivaltaa. Koska koemme olevamme puuvanhuksen kanssa samassa vuotavassa veneessä, päätämme asettua sen oksien suojaan yöksi. Joudumme raivaamaan polttavia nokkoskasvustoja saadaksemme sijaa teltallemme, mutta parempaakaan paikkaa emme jaksa etsiä. Uupuneina vaivumme uneen lämpimien makuusäkkiemme syliin, huolimatta kaikkialle ulottuvasta märkyydestä.


Maanantaina 17. 7.

Aamun raikkaat äänet; muutaman askelen päästä jyräävät autokolonnat ja työmiesten maanantaiaamuiset huudot herättivät meidät vasta aamupäivällä. Edellisen päivän rasituksista palautuessamme olimme nukkuneet sikeästi ja hyvin. Koska paikka oli epämiellyttävä aamuruokailuun, keräsimme leirimme hetimiten kokoon ja astuimme tielle. Emme tosiaan olisi löytäneet tätä parempaa suojaa illalla. Puu oli yksinäinen ja Norrköpingin kaupunki alkoi muutaman potkunmitan päässä. Tutut kultaiset kaaret siinä, missä maaseutu muuttui kaupungiksi nostivat mielialaamme. Saimme nauttia aamiaisemme McDonald'silla. Löysimme ravintolasta myös meille korvaamattoman arvokkaan kartan, jonka saimme ostettua muutamalla vaivaisella kruunulla. Siitä kävi selville Ruotsin kaikkien McDonald's ravintoloiden sijainti, joten se tavallisten karttatietojen lisäksi kertoi meille tulevista virkistys- ja ruokailutauoista. Emme olleet enää paikallisten asukkaiden tietämättömyyden, harvojen opasteiden ja epämääräisen, tosin koko Ruotsin valtakunnan kattavan karttamme varassa. Varmistuimme nyt myös siitä, että matka Linköpingistä eteenpäin olisi aikaisempaa asumattomampaa korpimaata, sillä McDonald'seja löytyisi enää parinsadan kilometrin välein
Norrköpingin laajat vihreät nurmikentät tervehtivät meitä suunatessamme ulos kaupungista kohti Linköpingiä. Siellä olisi ystävällismielisen Linköpings OK:n maja, jolla olin aiemmilla matkoillani joskus yöpynyt. Tällä kertaa toivoimme saavamme sieltä suojaa iltapäivän tauollemme. Vähäisen, jo tutuksi käyneen koukkauksen tehtyämme pääsimme ensin valtatien etelä, sitten pohjois-, ja taas eteläpuolella kulkevalle maaseutua halkovalle ja pikkukyliä yhditävälle kauniille tielle, jota pitkin oli hyvä potkutella. Maisemien kauneus rauhoitti saaden kuvittelemaan tällaisessa tilanteessa toisinaan innostuvaa ystäväämme, herra Nurvoa, kameroineen tähtäilemässä ja vanhoja kirkkoja tutkimassa. Meillä ei ollut sellaiseen aikaa eikä intoa. Nautimme matkasta.
Ollessamme valtatien pohjoispuolisella osuudella tunnettua Götan kanaalia ylittämässä, sattuivat samaan suuntaan matkalla olleet isä ja poika jonkin aikaa seurailemaan reittiämme, ja kuten tällaisissa tilanteissa usein kilpailuhenkiselle ihmisluonnolle käy, aloimme kiihdyttää vauhtia molempien yrittäessä parhaansa mukaan todistaa kuntonsa. Koska tällainen varomaton toiminta saattaa olla Safarille vaaraksi jätimme pian kisan pitääksemme ruokailutauon. Kilpakumppanimme jatkoivat isä edellä tyytyväisenä koitoksen lopputulokseen, poika perässä henkeä haukkoen. Lepohetkemme aikana, matkalaisten levähdyssijaksi rakennetulla huoltoasemalla tapasimme joitakin Saksalaisia matkailijoita, joiden kanssa vaihdoimme harvoja sanoja heidän kielitaitonsa rajoittaessa keskustelua.
Lepo olikin tarpeen, sillä tästä eteenpäin pääsi tänään vastainen tuuli puhaltamaan yli laajojen peltoaukeiden hidastaen matkantekoa. Muutama seuraava peninkulma oli koettelevaa puurtamista hyvin loivaa ja pitkää mäkeä ylös, toista alas maisemien yksitoikkoisuuden lisätessä vastatuulen masentavaa voimaa. Tällaisilla hetkillä alkaa hunokuntoisen safarin vauhti hiipua ja aikaa kuluu. Tunsimme kuitenkin olevamme voimissamme, joten lisäsimme vain tahtia koettaen pitää keskinopeutemme vakaana.
Saavuimme Linköpingin laaksoon ja lähdimme kiertämään kaupunkia vasemmalta, sillä tiesimme LOK-gårdenin sijaitsevan kaupungin etelälaidalla metsän reunassa. Muuta emme sitten tienneetkään. Aikamme harhailtuamme alkoi seutu näyttää tutulta ja pian talutimme Kickbikemme katoksen alle suojaan. Maja oli lukittu, mutta saatoimme lepäillä sen reunustalle sijoitetuilla penkeillä. Levitimme makuupussimme ja annoimme alkuasukkaiden rauhassa ihmetellä keskipäivän siestaamme.





















Bok III


Smålannin sankarit

Ni ser trött ut.

















Maanantaina 17. 7.

Lähdimme tänään iltapäivällä halkomaan Smålannin laajoja korpimaita. Linköpingistä välittömästi etelään suunnattuamme ajauduimme yhä pieneneville teille, ja pian kävi selväksi, ettei aikomuksemme oikaista suurempien teiden muodostama kulma suinkaan tulisi lyhentämään matkaamme. Väliin pysähdellen ja mahdollisia liikenteen ääniä kuullostellen, sekä auringosta suuntaa katsoen etenimme, vain harvoin risteyksissä oikeaa tietä arvuutellen. Saavuimme vihdoin suuremman tien risteykseen todeten suureksi harmiksemme opasteen kertovan matkaksi Linköpingiin vain kahdeksan kilometriä.
Etelään ja ylöspäin, sillä maasto nousi Götanmaan alangoilta Smålannin korpiin, jatkoimme hämärtyvässä illassa. Matkantekoa elävöittivät aiempaa suuremmat korkeuserot. Tasamaata ei enää tavannut kuin kirkasvetisten Smålantilaisten järvien rantoja seuraillessaan. Eräänkin tällaisen rannalla levähti Saksalainen karavaani jäseniään oikoen. Lähestyessämme nousivat he sijoiltaan astuen tien laitaan ja osoittivat suosiotaan safarimme ohittaessa. Tällainen käytös oli perin harvinaista kotimaassamme. Herättäähän uuden kohtaaminen alkukantaista epävarmuuden tunnetta ja pelkoa jonka voittaa vain kokemuksen ja harkitsevan ihmisjärjen vahva yhdistelmä, näin auttaen tarkastelemaan uusia kokemuksia järjen valossa, kenties lisää oppien, yllättävistä tilanteista paremmin selviytyen. Voidaan olettaa, että useinkin korkean sivistystason omaavat Saksalaiset ilmaisivat ihastuksensa uuden, mielenkiintoisen kulttuurin tavatessaan. Sillä senpä vuoksi juuri heittävät niin monet matkalaiset hyvästit kotiseudulleen. Vieraita kansoja, uusia maisemia ja outoja tapoja nähdäkseen, kenties niiltä jotain oppiakseen, kenties vain saadakseen vaihtelua arkensa työhön.
Voidaan jo tässä vaiheessa todeta matkustustapamme antaneen erinomaiset edellytykset matkan onnistumiselle. Mikä olisikaan muistoihinsa taltioinut vieraan maan maut, tuoksut, näkymät, äänet, sekä erityisesti pinnanmuodostuksen, ellei valtavia määriä syövä, keuhkojaan alati rasittava, yhä uusia maisemia rauhaisaa vauhtia läpäisevä, hiljainen, miesvoimin etenevä safarimme.
Ilta pimeni ja aloimme etsiä yösijaa. Majatalo oikealla tarjosi ruokaa ja vuoteita, mutta valitsimme vasemmalta paikallisen huokean ruokailukatoksen ja oman telttamme. Vielä yli seuraavan mäen, joka nousikin useiden kilometrien ajan laskeutuen vieläkin pidempään jokilaaksossa kohti Kisan pikkukaupunkia. Kaupungin läpi johtava tie oli hiljainen, kaupunki musta. Juuri asutuksen päätyttyä kipusimme tien vasemmalle puolelle jyrkälle töyräälle, jolla olimme suojassa, mutta kuitenkin lähellä tietä, jotta voisimme jatkaa matkaamme aamulla rivakasti. Emme ehtineet levätä kauaakaan, kun metsän pedot, joita näillä seuduilla vaelteli huomattavasti runsaammin kuin taaksemme jättämillämme alangoilla, herättivät Salinin kauheasti karjuen. Muut seurueesta, erityisesti sangen uupuneet Aalborg ja kumppanit eivät heränneet syvästä unestaan. Arvioimme elikon olleen villisian, jonka totta puhuen mieluummin tapasimme telttamme, kuin pelkän makuupussin sisällä nukkuen. Loppuyö oli rauhallinen.


Tiistaina 18. 7.

Hieman huonosti nukuttuamme heräsimme matkaan auringon jo hyvän aikaa sitten noustua. Nopeasti nautitun, pääasiassa Blåbärssopasta koostuneen aamiaisen jälkeen kipusimme alas tielle, ja suuntasimme yhä etelään. Tiestä itään jäi Lönneberga, idyllinen Smålantilaiskylä, jonne sijoittuivat hyvin tuntemamme kirjallisuusklassikon tapahtumat. Emme aikoneet kuitenkaan käväistä siellä, sillä alkumatkamme hidas eteneminen ei antanut tähän mahdollisuutta. Joidenkin, sekä päiväetappi, että kumirengasmittakaavassa piinaavan epätasaisten kilometrien jälkeen Vimmerby, Smålannin keskeisimpiä kaupunkeja tarjosi aamiaishetken, ja pian olimme taas matkalla. Aamut ovat alkaneet yhä vaikeammin matkamme edistyessä. Rasitus kasvaa ja useinkin matka jatkuu myöhäiseen iltaan ennen päivän määräetapin saavuttamista.
Tuleville safareille voidaan ohjeeksi kirjata matkan aloittaminen mahdollisimman aikaisin aamulla. Illalla on leiriydyttävä mahdollisimman tarkasti pimeän tulon hetkellä, sillä silloin voi majoituksen rakentaa huomaamatta hyvinkin helposti löydettävään paikkaan lähelle tietä. Pimeän laskeuduttua luo heikentynyt näkökyky ja lyhentynyt näkökenttä valheellisen kuvan joutuisasta vauhdista, kun matka useimmiten taittuukin hivenen hitaammin kuin päiväsaikaan. Myös majoituksen rakentaminen vaikeutuu illan yhä pimetessä, jolloin voi valittu paikka osoittautua kehnoksi, ja välttämätön yöuni jäädä heikoksi laadultaan.
Pian ohitimme Hultsfredin, minne jonkin ajan kuluttua kokoontuisi suuri kansanjoukko eri puolilta Ruotsinmaata kuulemaan hyvinkin eräitä maailman tunnustetuimmista musiikkiesiintyjistä. Meidän suunnitelmiimme ei kyseinen juhla sopinut, arvelimme sitäpaitsi uusimpien musiikin tyylisuuntien, joita paikalla tulisi esiintymään, jäävän laadullisesti jälkeen Dylanin, Queenin ja ZZ Topin safarimusiikista. Eilisen iltapäivän hyvinkin muistaen saimme jälleen valita pidemmän kierron suurta tietä tai oikaisevan pienemmän tien välillä. Tällä kertaa valinta kallistui vakaasti pienemmän tien puolelle, sillä sekin oli piirretty karttoihimme, ja lyhensi matkaamme parillakymmenellä kilometrillä. Kaunis tie johdatti mutkitellen halki pienen kylän, läpi metsien, poukkoillen joka mäelle ja harjanteelle. Hyväkuntoinen safarimme innostui kisaamaan myöhemmin niin rakkaassa potentiaalienergian hankinnassa. Hyppy kolmen potkun välein ja uudet vetreät lihakset työskentelivät seuraavat metrit. Näin saavutettiin, paitsi melkoinen hengästyminen, myös kohtuullinen matkanopeus huolimatta mäkisestä maastosta. Hyvissä ajoin saavutimme Växjön tien, joka siis johti seuraavaan määräpaikkaamme, viimeiseen suurempaan asutukseen ennen Skånen maita, jonne kylläkin oli vielä kolmattakymmenettä milaa matkaa. Mil on ruotsissa käytetty matkayksikkö, noin kotoista penikulmaa vastaava, kymmenen kilometrin etappi. Jalkamiehellä se on saattanut olla aterioiden välimatka, mutta keveäkulkuinen safarimme piti hädituskin juomataukoja niin tiuhaan. Näistäkin etäisyyksistä voimme päätellä, että Smålannin maa on laaja ja vähäväkinen. Kodikas tunne hiipi mieliimme.
Åseda-nimellä tunnettu asutus tien pohjoispuolella jonkin matkan päässä herätti toiveet ruokapaikasta. Myöhäinen ajankohta ja asutuksen väkiluvun pienuus aiheuttivat pettymyksen nälkäisille matkalaisille. Ruokavarastoa ei voinut täydentää, ja koska olisi ollut liian aikaista leiriytyä, päätimme jatkaa viipymättä, ollaksemme aamulla herätessämme mahdollisimman lähellä Växjötä. Hieman tämän jälkeen alkoi hämärtää ja levähdimme hetken tien poskessa. Juuri niin kauan, että saimme viimeiset mounamme syötyä. Kevennein taakoin suuntasimme pimenevään yöhön. Tie oli leveä ja sileä. Häiritsevä liikenne hljeni niinä illan tunteina, jotka retkikuntamme ponnisteli eteenpäin. Vuoroa vaihtaen ja satunnaisten ohikiitävien autojen valonheittimien häikäiseminä jatkoimme yösijaa etsien. Tiesimme nukkuvamme hyvän aikaa päivänkoiton jälkeen tällaisen päivän jälkeen. Aamusta lukien olimme taittaneet jo kuudettatoista peninkulmaa, pisimmän päivätaipaleemme sitten laivamatkan. Niinpä emme halunneet leiriytyä aivan lähelle tietä, mutta kauemmaskaan ei päässyt, sillä yö oli musta huopakangas hirviaidan takana. Viimein kohtasimme valaistun tieosuuden, suuremman risteyksen, jonka kylkeen saatoimme valmistaa leposijamme katulamppujen avustuksella. Muutama risteysalueella oleva katos, näitä käytettiin matkalaisille kyydin tarjoavien linja-autojen pysähdyspaikkoina, kertoivat seuraavan kaupungin, ja ruoan, läheisyydestä.


Keskiviikkona 19. 7.

Aamu valkeni telttamme sisällä paljastaen matkaamme hidastavan tapauksen. Ruohikoissa elävä, kotimaassamme suhteellisen harvinainen, mutta Ruotsinmaalla ja siitä etelään yleisempi punkki oli pureutunut Herr Salinin ihoon aterioidakseen todistetusti sangen hyvin lihaksia ruokkivalla verellä. Punkki sinänsä olisi ollut harmiton, mutta tiesimme sen toisinaan kuljettavan sairauksia, joita ei pitänyt väheksyä. Niinpä päätimme seuraavassa kaupungissa etsiytyä lääkärin hoitoon. Aamiainen nautittiin tällä kertaa luonnonkauniilla paikalla, jonne monet kaupunkilaiset ja matkailijat olivat tulleet nauttimaan elämästään. Ruokailu, jota varten täälä oli ravitsemusliikkeitä ja muutenkin hyvät olosuhteet, antoi voimia ja nosti mielialaa. Emmehän olleet saaneet kunnon ateriaa sitten edellisen keskipäivän.
Tietkin paranivat. Olipa jopa erityisesti pienemmille kulkuneuvoille rakennettuja väyliä, joita oli mukava kulkea rauhassa ja hiljaisuudessa. Kaupungin opaskarttaa taitavasti käytellen löysimme lääkärin piankin. Epäröimättömällä voimankäytöllä saatiin punkki poistettua ja syntyipä hieman keskusteluakin retkemme kulusta. Paikallinen lääkäri ilmaisi aisteihinsa tukeutuvan arvion matkamme laadusta leveällä paikallismurteellaan "Har ni vandrat hit?", antaen myös ohjeita ja lääkkeitä joiden avustuksella saatoimme jatkaa matkaamme hyvinkin pian. Lääkkeet, joita Salin joutuisi tästälähin käyttämään, saattaisivat tosin heikentää ruumiinkuntoa tilapäisesti, mutta emme olleet tästä matkan onnistumisen suhteen huolissamme. Siksi vähäinen oli jäljellä oleva urakkamme, semminkin kun sitä vertaili edellisen päivän aikana taittamaamme taipaleeseen. Se näet, mikäli pystyisimme taas samanlaiseen suoritukseen, riittäisi saattamaan meidät lähes määränpäähämme. Nyt kun levitimme auki koko Ruotsinmaan kartan, minkä olimme toki tehneet monasti aiemminkin, saatoimme nähdä matkamme vääjäämättä hupenevan. Verrattuna vain parin päivän takaiseen tilanteeseen, silloin oli monen päivän taipaleen taittaminen tuntunut vain hivenen avittavan matkantekoa, oli eteneminen innostavaa. Kaksi hyvää päivätaivalta oli kääntänyt retkemme voiton puolelle. (tällaista yhtäkkistä etenemistä ei enää tulevien vuosien yhä pitenevin matkoin suoritetuilla safareilla saattanut havaita, siksi pitkiä ja jatkuvaa äärimmäistä etenemistä vaativia retkiä ne olivat. toim.huom.)
Tie nousi, nyt asutuksen läheisyydestä kertovassa peltotilkkujen täplittämässä metsämaisemassa. Kaunista maaseutua taivaltaa, mutta navakka vastatuuli hidasti vauhtia kuin kehottaen pitämään taukoja toistuvasti. Tähän emme tietenkään sortuneet, sillä tiesimme tasaisen, vaikka hitaankin etenmisen tuovan kilometrejä ennemmin kuin kiivaiden riuhtaisujen joita katkovat uupuneet, lyhyet levähdykset. Muuten oli sää mitä mainioin. Ohitimme asumuksen useinkin, toisin kuin edellisenä päivänä. Keskipäivän ruokapaikkamme, suuri majatalo joen partaalla aivan tien tuntumassa tarjosi mitä miellyttävimmän ympäristön joutenoloon, ruokailun tai satunnaisen kävelyretken sanellessa päivän aikataulun. Jatkoimme kuitenkin, kuten aina ennenkin matkaamme, tutustuen vain pikaisesti paikkaan ja edesmenneen Kreikkalaisen insinöörismiehen Arkhimedeen ruuviin, jota käytettiin nostamaan vettä muutamaa vaksanmittaa ylemmäs vielä tämänkin kartanon rakennusaikoina. Totesimme laitteen toiminnan nerokkuuden, nerokkaille laitteille ominaisen yksinkertaisuuden ja verrattuna muihin vastaaviin pumppulaitteisiin, verrattoman pienen koon. Tauko kesti lähes tunnin, joten komensimme safarimme hyvään vauhtiin tavoitteena mahdollisimman pitkä päivätaival, jotta saapuisimme hyvissä ajoin Hässleholmiin. Yllätyksetön matka vei ensin jonkinverran ylöspäin. Kartastakin voi todeta näiden seutujen olevan huomattavasti Skånea ylempänä. Illan alkaessa viimein hämärtyä noin Älmhultin tienoilla alkoi tie kääntyä laskuvoittoiseksi. Mitään jyrkkiä mäkiä ei matkalle nyt sattunut. Vain loivaa viettävää rinnettä, joka teki etenemisen nopeaksi. Itse Älmhult jäi huomattavasti tiestä itään, emmekä poikenneet sinne huolimatta tyhjästä muonavarastostamme, sillä halusimme edetä nopeasti. Tuuli oli tyyntynyt ja matkaa hidastivat enää ajoittaiset autoletkat, jotka pakottivat hiljentämään vauhtia ja suuntaamaan katseen tienvarren metsään. Kaikesta huolimatta heikkeni hämäränäkö ja matka muuttui mukavammaksi vasta puolenyön lähestyessä ja liikenteen rauhoittuessa.
Näinä aikoina saavuimme huoltoasemalle, joka iloksemme toivotti matkalaiset tervetulleeksi milloin vain sattuisivat paikalle osumaan. Aseman hoitaja havaitsi välittömästi raskaan retkemme aiheuttamat juonteet ja hieman huolestuneena tiedusteli kykyämme jatkaa sanoin "Ni ser trött ut.", joiden osuvuus aiheutti tavatonta hupia joukossamme. Aterioimme kevyesti, ostimme hieman evästä ja huomasimme paikallisia nähtävyyksiä ja muuta huvittavaa esittäviä kortteja, joilla saattaisimme postin avulla välittää kotiin onnettomuudekseen jääneille ystävillemme matkamme tuntoja ja ennenkaikkea uutisen nyt jo hyvin todennäköisestä perillepääsystä. Iloisella mielellä valitsimme muutamia ja potkaisimme liikkeelle aikoen myöhemmin käyttää kirjallisia lahjojamme retken antoisaan kuvailuun. Jonkin matkaa tämän jälkeen saimme poistua valtaväylältä, joka johti kohti rannikkoa ja Kristianstadin suurta kaupunkia. Pääsimme jatkamaan hyvin rauhallista tietä, joka vielä silloin tällöin kallistui Skånen alangoille viettäväksi myötäleeksi. Näin helposti edetessämme ei matkaa halunnut katkaista ollenkaan huolimatta hyvin myöhäisestä ajankohdasta. Olihan jäljellä enää pari peninkulmaa kahdeksastakymmenestä. Löysimme miellyttävän levähdyspaikan, istuimme aterioimaan, pohtimaan jatkoa ja nauttimaan matkan vähyydestä. Kuten niin usein käy, kun on saavuttamaisillaan tavoitteensa, henkinen keskittyneisyys pettää ja viimeiset askeleet muuttavat kohtalokkaasti tapahtumien kulkua. Tällä tauolla, mikäli muistikuvani pitävät yhtä todellisuuden kanssa, poistui jo pitkään heikkokuntoisena taivaltanut toverimme Teachers keskuudestamme. Tällaisia menetyksiä ei saa jäädä raskaalla matkalla suremaan, vaan niihin pitää ennalta varautua. Olihan selvää ettei hyvin valmistuneiden Helsingistä lähteneiden kahden miehen lisäksi voisi koko joukkomme selvitä perille. Pitää vain korkata toinen pullo.
Huolimatta paikan sopivuudesta leiriytymiseen päätimme olla pysähtymättä yöksi, sillä määränpään läheisyys poltti jalkoja. Liu'uimme viileään yöhön, safari ja me, silloin tällöin potkaisten, mikäli tie kääntyi vauhdikkaaksi tasaiseksi tahi heikkoon nousuun. Gibbons liimaili säveliään historiallisiin hetkiin. Rough Boy täytti äänitaivaan ja tähdet sen oikean. Joka ei ollut kyllä kikkaimmillaan, mutta kaunis. Liikuimme ohi pimeiden talojen, joita nyt rullasi yöstä yhä tiheämmin vastaamme. Taloja ympäröivät marjapensaat, omenapuut, puutarhat ja pian kasvoivat avarat pellot ja niityt. Ensin vasemmalla peltoa ja oikealla musta kuusikko, sitten oikealla pelto ja vasemmalla metsää, pian aukeaa joka puolella. Skånen alangon näki täyttävän horisontin alapuolen leveänä ja avoimena, mutta sitä ei voinut nähdä, sillä koillinen taivaanranta vasta värittyi tummasta vaaleaksi siniseksi. Taloja ilmestyi yhä tiheämpään tahtiin ja ilma lämpeni, muistoissa. Läpi pienen kylän ja risteyksestä suunta Hässleholmiin. Asutus on jo jatkuvaa. Pieni kyltti ilmoittaa "Hässleholm". Aalborg päästää välittömästi heikon valituksen. Vauhti kasvaa kovaksi. Keskustan tori löytyy heti, tauko ja matka jatkuu. O-ringenkylään on opasteet. Oli jo hyvissä ajoin ennen kaupunkia. Portista sisään, lyhyt vilkaisu keskusalueelle ja leiripaikka kello neljä. Se näyttää olevan sparkeringplatsilla loivamuotoisen kumpareen huipulla.
Tällä kertaa hyvin esillä, ei piilossa tien vieressä, ei kaukana ihmisistä, vaan ansaitusti näkyvillä, omien joukossa.