Umeå

Potkulähettiläät Ville ja Esa saapuivat Uumajaan lauantaina 14.2. tarkoituksenaan osallistua yksijalaksisten maailmanmestaruuskisoihin, Monomed-VM. Oliko yksijalaksinen enmed vai pelkkä muotoilupalkinnon voittanut Monomedan, sitä ei ennen reissua saatu selville. Matkassa oli kuitenkin kahden Kimmon, Pernun ja Kortelaisen legendaariset käsityön taidonnäytteet. Jälkimmäiselle oli Alpo, ilmeisesti rungon jäykkyydestä ja jalaksen kankeudesta johtuen antanut monomed-kisoihin sointuvan nimen "Mononen".

Kisapaikka oli helppo löytää, aivan kaupungin keskustassa joen rannalla. Parkkipaikkaa ei sitten ollutkaan ihan yhtä helppo löytää, vaan Esa-kuski joutui jättämään Villen yksijalaksinen olallaan etsimään kilpailutoimistoa ja osanotto-oikeutta ihmismassojen seasta. Korttelin ympäri kierrettyään kuskikin pääsi kuvioihin ja höristeli korviaan, kun kaupungissa kaikui Villen tuttu ääni selostaen innokkaasti Lillehammerin olympiapotkutteluista. Osanotto-oikeus evättiin, mutta välittömästi järjestyi näytön paikka 5000 katsojan silmien alla, radalla joka oli aurattu joskus ennen edellistä lumipyryä.

Kuski ehti juuri radan varteen, kun Ville pyyhälsi tuulispään lailla 100 monometerin (283 m) vauhtisuoran aikaan, jota kuuluttaja joutui hetken empimään ennen kuin uskoi todeksi. Finska mononen var otrolig snabbt, men åh … inte alls så stilig som vår svenska Monomed … och det kvarstod ännu finalerna. Villen aika säilyi kuin säilyikin kisan nopeimpana, vaikka viralliset tulokset saivatkin monomedanit vain hiukan heikommiksi. Ajanotto toki oli merkillisen epämääräistä, kuten hauskan opiskelijatapahtuman henkeen kuuluukin.

Kisassa oli sarjoja ja haastekisoja riittämiin, ja pakkasen ennemmin kuin potkukärpäsen purema yleisö alkoi jo harventua ennenkuin päästiin viimeiseen kilpailumatkaan, långloppetiin, jonka ilmoitettu matka oli 900 monometeria kolmion muotoisella radalla, jossa oli pari n. 30 asteen vinkkeliä. Koko joukkueemme pääsi kuin pääsikin numerolaput rinnassa viivalle, tosin kilpailun ulkopuolella. Vastaan asettui kymmenakunta monomedania, taisipa joukossa olla pari mukavasti muotoiltua monomedanitartakin.

Ville karkasi odotetusti muilta, vaikka pikamatkan voittanut ampumahiihtäjänä paremmin tunnettu Anders Mannelqvist sinnittelikin tuntumassa melkein kuudesosan matkasta. Andersin hyydyttyä hyppyvaihtotekniikalla kinoksessa pomppinut Esa sai tämän pikkuhiljaa kiinni ja erehtyi neuvomaan "Byta ben oftare, annars stelnar du". Anders kiitti maalissa hyvästä neuvosta kuitattuaan loppusuoralla kompuroineen kirjoittajan. Ville toki ehti maaliin pari minuuttia aikaisemmin, kova kymmenen minuutin veto kuitenkin hänelläkin takanaan. Kysyimme Andersia mukaan Hammarstrandiin, mutta oli jo ehtinyt ilmoittutua 55 km hiihtokisaan seuraavana päivänä.

Kisan jälkeen ehdimme vielä esittelemään kaksijalaksistakin versiota. Geilosta 1996 tuttu ystävämme Lina Brändström kokeili letkeää potkuttelua Esla-kelkan protyypillä ja ihmetteli suuresti "Jåmen … man behöver inte balansera hela tiden". Jaoimme Kepomateriaalia kaikille innokkaille ja saimme myös Monomedin suunnittelijatkin kiinnostumaan yhteistyöstä suomalaisten yksijalaksisen värkkääjien kanssa. Eivätkä järjestäjät pitäneet ollenkaan mahdottomana sitä, että ensi vuonna kisoissa on myös kaikenlaisille värkeille avoin "öppet klass".

Hammarstrand

Suoraan kisasta suuntasimme lounaaseen kohti uusia koitoksia. Sollefteåssa söimme oikein mehevät mainiosti maustetut meksikolaiset superpizzat ja saavuimme tyytyväisen hikisinä kansainvälisen potkukelkkaliiton korkeiden vaarojen lomassa talviuntaan uinuvaan kotikaupunkiin kelmeän kuutamon luodessa otolliset olosuhteet jalasten hienohiontaan ja kelkkojen kokeiluun. Ja saunomiseen … Hotel Gullbakkenin bastu oli koko oleskelumme ajan sopivasti lämpimänä vain meitä varten … eikä sopinut valittaa, kun oli vielä lasiseinäisessä kopissa suomalainen kiuas … kunnon löylyt Ruotsissa, aivan uusi ja ihmeellinen kokemus !

Aamu valkeni kirkkaan aurinkoisena säteitten tunkeutessa hotellihuoneen ikkunasta suoraan makeisiin uniimme. Aamiaispäydässä saimme tietää, että ulkona oli tosiaan -25 astetta. Onneksi långloppet olisi vasta klo 13. Suuntasimme kuitenkin hyvissä ajoin kisapaikalle Centralgatanin (Vrt. Main Street villin lännen kaupungeissa) varrelle ja astuttuamme ulos autosta olikin jo Internationella Sparkförbundetin puheenjohtaja Pelle Bergvall paiskaamassa kättä ja suostutteli meidät heti ilmoittautumaan myös pikamatkalle, joka potkittaisiin norjalaisilla Tarzan-kelkoilla.

Kuinkas sitten kävikään, sen saanee kielipuolinenkin selville liiton tiedottajan Sören Liljan Östersunds-Posteniin ottamasta kranssikuvasta ja kattavasta artikkelista. Jämtlantilaiset … ei siis ruotsalaiset … paikalliset korostivat meille Suomella olevan paljon pitempi historia Ruotsin vallan alla kuin Jämtlannilla … pitivät meitä ylen ystävinään ja vakuuttivat kilvan lähetystyömme osuneen otolliseen maaperään.

Seuraavana aamuna kävimme kolmenkymmenen asteen pakkasen pureskellessa poskipäitämme vielä ÖP:n toimituksessa faxailemassa tuloksia Suomen lehdistölle, toteamassa auton trippimittarin olevan väärin säädetty suhteessa kisarataan … ja tietysti hyvästelemässä potku-ystäviämme "vi ses igen" … ennenkuin puoliltapäivin jo uskaltauduimme potkulenkille tarkastelemaan Hammarstrandin MM-tason kelkkaradoista ainoaa vielä meille outoa. Rodelbana saattaakin ensi vuonna isännöidä ensimmäisen kisansa ränniä ylös ylämäkiajon kuninkuudesta kamppailtaessa.

Kävimme vielä kuikuilemassa edellisien päivän kilpailumaastoa harakkaperspektiivistä ja potkuttelemassa pitkin jäätikköisiä maanteitä. Koska Uumajaan saakka jäätikkö ei muistikuvamme mukaan riittänyt, kävimme välillä pakkamassa kelkat Unoon, jonka katolla Finske Villyn palkinto-Tarzan jo odotteli kotimatkaa. Ennen Uumajaa kävimme vielä morjestamassa paikallista Esla-maahantuojaa Nils-Erik Johanssonia, joka heitti ilmaan mielenkiintoisen ajatuksen kelkkakisoista raviradalla ja vakuutti ryhtyvänsä valmistelemaan suurta kelkkatapahtumaa Uumajaan yhdessä Monomedan-väen kanssa. Nils-Erik neuvoi meidät myös vielä pikaturistireissulle Radhustorgetille katsomaan paikallista nähtävyyttä, kaksoiskappaletta Lillehammerin isosta Esla-kelkasta. Kelkan oli hiljan joku iloinen opiskelijaseurue lainannut öistä kaupungilta kämpille siirtymistä varten, siksi se oli nyt ketjuilla kiinni lamppupylväässä.

Kotimatkalla Vaasaan saatoimme todeta reissun sujuneen epäkepomaiseen tyyliin ihan ilman tappioita, lukuunottamatta Villen kelkasta … vai olikos se sittenkin Esan päästä … Hammarstrandin kisassa pudonnutta ruuvia. Toki hengähdimme liian aikaisin, sillä Vaasassa aamulenkillä auringossa kimmeltävällä meren jäällä Pernun Kimmon yksijalaksisesta jäi kahva Villen käteen jalaksen osuttua salakavalasti pikku railoon. Noh, Ville lupasi tuota värkkäillä harjoitustyönään, kauniin mutta kovaa kulkevan yksijalaksisen rakentaminen kun kuuluu nykyään Villenkin opintosuunnitelmaan.