Kaljama ilman potkukelkkaa

Keli oli äkkiä kuin saippuoitu. Tarttumapintaa ei ollut. Liukui kaikkialle paitsi menosuuntaan. Pystyssä pysyminen tuli päätehtäväksi, ei enää minnekään meneminen. Sitä ennen satoi, hanget hupenivat. Lumen alta paljastui iljanne eli kaljama. Sellaiseksikin on keliä kutsuttu.

Pääkallokeli voi yllättää vaikka valkohäntäpeuran, joka on eksynyt kaatuilemaan rasvatun luistavalle syysjäälle. Sen sorkat ovat hieman kuin luistimet, mutta peura ei osaa luistella.

Iljanne on kuitenkin oikeastaan hankala säätila vain ihmiselle. Me kuljemme samoilla urilla, teemme väylistämme jääliukuratoja. Lukemattomat askeleet ja renkaat painavat lumen jääksi, liukkaudeksi, jonka sade viimeistelee.

Sellaista jäätietä pitkin on hienoa mennä potkukelkalla, rautapiikit jalassa. Potkuttelijoita on kauempana maakunnissa paljon. Mutta Helsingissä kaljama on vain vaiva, kun ei enää tiedetä, että liukumallakin voi kulkea. Sparkkariksi niitä on joskus sanottu, kun niitä oli. Havaintojen mukaan potkukelkat häviävät sukupuuttoon, kun peltilehmät vievät niiltä tilan.

Eero Haapanen

Helsingin Sanomat / Luonto 10.12.2004